Cowboyjournalistin elämästä

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway
Teos, 2020
326 sivua 
Lainattu kirjastosta 

    Hänen koko olemuksensa ei mahdu tähän johdannon jatkoksi, mutta yritän kuitenkin. Mitä enemmän muistelen isääni, sitä tarpeellisempana näen kertoa oman näkemykseni siitä, kuka oli isäni Niklas Herlin.

Heikki Herlinin esikoisteos Tuollapäin on highway on sympaattinen ja lämpöä hehkuva muistokirjoitus mielenkiintoisen ristiriitaiselle persoonalle mutta ennen kaikkea isälle, joka oli lapsilleen läsnä.

Herlinin suvusta on kirjoitettu ennenkin, Heikki Herlinin isoisästä Pekka Herlinistä kertova elämäkerta Koneen ruhtinas oli ilmestyessään menestys (John Simon, 2010). Muistan lukeneeni sen innostuneena, kun pääsin ihan luvan kanssa tirkistelemään suursuvun sisäpiiriin. Suomen kulttuurisuvuissa on jotakin kiehtovaa. Sisäinen vetovoima, sellainen aatteellinen suvullisuus, vaikuttaa ulospäin mystiseltä taikapiiriltä, jonka voimaa kadehtii etäältä. Sukua, joka on kuin kilpi maailman kaikkinaisia yllätyksiä vastaan. Jokin kartano tai muu kunnioitusta herättävä suvun yhteinen maamerkki kruunaa minulle tarinallisuuden. 

Jos Pekka Herlin ei ollut mikään maan mukavin mies, luin ilahtuneena nuoren Herlinin katseesta vuonna 2017 edesmenneeseen isäänsä, taloustoimittajaan ja Teos-kustantamon perustajaan Niklas Herliniin. 

Ensinnäkin nuori kirjailija-Herlin (syntynyt 1990) osaa kirjoittaa hyvin ja värikkäästi; toisekseen hänen katseensa isään on myötätuntoinen, rakastava ja kunnioittava. Sellaisia arvoja vaalin minäkin omassa isäsuhteessani. Tiedä sitten onko Heikillä ja minulla ollut poikkeuksellisesti onnea, kun saimme isät, joita katsoa ylöspäin. Oma isäni ei ollut mikään täydellinen – myös aivan toisen sukupolven mies kuin Niklas Herlin. Isäni läsnäolo oli useimmiten huvittavan poissaolevaa, mutta koskaan en ole joutunut epäilemään sitä, arvostiko ja rakastiko hän minua. Rakkaus oli kenties outoa ja laveerattu mustalla huumorilla, mutta jossakin siellä kaiken piikittelyn ja tuiman katseen välissä se lymysi; ja sen myötä oma suhtautumiseni isääni oli myös kunnioittava.

Kaikki tämäntapainen hohkaa myös Herlinin teoksesta, pojan luottavaisesta katseesta isään. Niklaksella ja Heikillä on ollut vahva ja hieno suhde, ja sellaisesta vankasta rakkaudesta haluan lukea. Lapset eivät pääse valitsemaan vanhempiaan. Vaikka Niklas Herlinin oma suhde isään oli varsin vaikea, on hienoa havaita, ettei aina suvussa vallinneiden rakenteiden tarvitse monistua ketjussa loputtomiin.

Tuollapäin on highway on houkutteleva ajankuva ja läpileikkaus viimeisten vuosikymmenten Suomesta. Siinä missä se yrittää selittää millainen mies oli sivistynyt, lukenut Niklas Herlin, se kertoo samalla myös inhimillisyydestä ja maanläheisyydestä, joita raha tai miljoonaomaisuus ei voi pilata. Niklas Herlin kammosi työelämässä menestysleimaa kantavaa pukukoodia ja pukeutui mieluiten nahkatakkiin ja buutseihin Kauppalehden toimituksessakin. Yhteys luontoon ja mereen oli hänelle yhtä tärkeää kuin yhteys omaan jälkikasvuunsa. Heikki Herlinin sanoilla miehestä ei saa öykkäriä tekemälläkään, mutta hän näyttäytyy humaanina, oikeudentajuisena ja suorapuheisena älykkönä.

Jonkin verran toisteisuutta hienoon muistelmateokseen oli jäänyt. Karsinta paikka paikoin olisi jämäköittänyt lopputulosta, mutta samalla teos tuollaisenaan on lämpimänmakuinen muistutus kirjoittajan vahvasta siteestä sanojensa kohteeseen. Katseen terävyyttä toisteisuus toisinaan haittaa, asioita alleviivataan turhaan, mutta lopputulos on silti mielenkiintoisen hurmaava.

Ilmeisesti kiireen vuoksi kirjaan on jäänyt myös toruttavan paljon kirjailijan kynästä humpsahtaneita lyöntivirheitä (liikatavuja sanoihin, tavujen sekoittumista ja oleellisten sanojen kuten subjektin puuttumista virkkeistä), mutta näissäkin typoissa maistui sivumakuna Heikki Herlinin liikuttava innostus ja isärakkaus. Kustannustoimittajan olisi tietysti pitänyt olla paremmin hereillä; olen melko nuiva typoja ja kielivirheitä kohtaan. Tämän kirjan ansiot olivat kuitenkin sen verran ilahduttavat, että pistän erhenäpyttelyt nuoruuden ja vauhdikkuuden piikkiin. Heikki Herlin kirjoittaa vastaansanomattomasti; hänellä on kirjava ja elävä tyyli ilmaista asioita – melkomoinen lahja noin vähillä ikävuosilla.

Ja kuten usein käy: Kun itsensä löytää kirjan sivuilta, kun sieltä välkehtii peili, joka heijastelee elämän toisteisuutta ja joidenkin asioiden universaaliutta, Tuollapäin on highwayn kohottavin kohta on kirjan lopussa, missä Heikki kantaa isänsä Hietaniemen krematoriosta noutamaansa uurnaa kohti hautausmaata ja muistojuhlaa. Saman tien olen itsekin kävellyt, muutamia vuosia Heikkiä aikaisemmin siskojeni kanssa. Heikin kainalossa oli hankalasti kannettava musta uurna, meillä puinen, jonka kylkeen oli kaiverrettu purjevene. Ajatukset lomittuvat ja muistot kasautuvat kuin valokuvat vinoon pinoon pöydälle; samanlaisia kuvia olemme katselleet.

     Aikaisin aamulla 25.11.2017 astelimme vaimoni kanssa Hietaniemenkatua kohti Hietaniemen krematoriota. Isän hautajaisista oli kulunut tasan viikko, ja tänään pidettäisiin muistojuhla. Pitkälle päivälle oli tiedossa pitkä alku. Aamu oli marraskuuta sen syvimmässä merkityksessä, pilvet paistoivat särkevää harmautta.
    […]

    Siinä hetkessä – lyhyessä kävelyssä hautapaikalle – oli jotain todella outoa. Olin siinä hetkessä useiden sattumien sarjan vuoksi. Siihen liittyivät menneet sukupolvet tekoineen, isän ja äidin valinnat sekä omat valintani. Krematorio, punatiili, isäni fyysinen olemus uurnassa. Sukupolvia kattavia linjoja, kuin tuntemattoman tiet, joiden päällä voi yrittää valita suunnat, liittymät, pysähdyspaikat ja matkaseuran.
    Ehkä isä ei enää pelännyt. (324-326)