Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku: Kirjat, joita en lue

Minulla on ainakin yksi hyödytön tapa: Kun lähden matkalle tai viikonloppureissuun, otan mukaan aina enemmän kuin yhden kirjan. Yleensä kahdesta kolmeen. En siksi, että reissun aikana vain lukisin ja vieläpä ennätysnopeaan tahtiin. Mutta lukufiilis voi paikan vaihdon myötä vaihtua. Siksi pitää aina varautua.

Niinpä varaudun myös jouluun. Korvamerkkaan etukäteen ne kirjat, joiden kanssa käperryn sohvan nurkkaan filtin alle syömään sitä ylettömän kuuluisaa joulusuklaata.

Mutta minä en ikinä käperry mihinkään. Koska jouluna ei ole ikinä aikaa käperrellä; pikkaisen ihmettelen niitä joilla muka on. Joulu ei ole minulle koskaan ollut laiskottelun aikaa – päinvastoin. Meillä kun ei äiti ole laittanut kystä kyllä koko aikuiselämäni aikana, vaan minä olen puolisoni kanssa kokki, kylmäkkö, tarjoilija ja hovimestari. Laitamme joko sisaren perheessä yhdessä joulupöydän tai sitten appivanhemmat tulevat meille aattona valmiiseen pöytään.

Kuulostiko ripauksen katkeralta? Ei ollut tarkoitus, vaikka oli. Harmittaa toisinaan. Jouluna olisi kiva olla vain tekemättä mitään, joulupäivänä syömättä tai kenestäkään huolehtimatta, veltostella oloasussa ja vetää suklaaöverit. Mutta eihän se ole joulua. Joulu pitää laittaa, eniten lapsen vuoksi; niin minullekin lapsena äiti joulun laittoi, taikoi maailman parhaan ruoan vaaleanpunaiseksi eli rosollin kermavaahdon ja koristeli kinkkupotkan foliohapsuin. Juhlavuuden taikaa ei saata viedä lapselta eikä sitä jännityksen kuorruttamaa odotusta, kun vieraat ovat tulossa tai tavataan serkut.

Tänä vuonna on tavallaan toisin ja tavallaan ei lainkaan. Suositukset kehottavat rajaamaan joulun lähipiiriin ja ydinperheeseen, mutta ei ole olemassa mitään yleistä määritelmää läheiselle. Toinen sisareni asuu yksin, joten on itsestäänselvää, että keräännymme yhteen siskojen kesken ainakin jossakin mittakaavassa. Olemme loppuvuoden aikana olleet paljon tekemisissä muutenkin: näemme joka viikonloppu, sillä tyhjennämme yhdessä isän kotitaloa. Siivoamme pois historiaa, keräämme muistot jätesäkkeihin, joissa lukee energiajae tai sekajäte. Kenties minun vanhat kokeeni ja keräämäni bändien lehtileikkeet poltetaan energiaksi jonkin toisen teinin kännyn lataukseen, ja vanhat rikkinäiset barbini lytistetään loputtoman sekajätekuorman yhdeksi vuosirenkaaksi. 100 vuoden päästä ne ovat kenties lopulta kadonneet.

Taidan olla optimisti potenssiin optimisti. Missä ja miten joulu tänä vuonna juhliintuukaan, kirjakorvamerkkaus on jo tehty. Kirjat, joiden fiktioon haluaisin hukuttaa stressimittarini, on valittu eli ehdokkaat tämän vuoden Kirjoille, joita en lue ovat:

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet

Kauko Röyhkä: Lapsosen tie

Vappu Kannas: Rosa Clay

Kreeta Onkeli: Meiltähän tämä käy

Piia Leino: Taivas

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tytti Parras: Pensionaatti

Tytti Parraksesta sen verran, ettei se ole viime vuoden ostoksia, vaan kirja jonka löysin omasta muistolaatikostani isän kotoa. Miksi olen sen aikoinaan 80-luvulla hankkinut? En tiedä. Takakansi sai kuitenkin uskomaan, että joskus nuoruudessa voi ihmisellä olla viisas aavistus siitä, millaiseksi me ajan virrassa kypsymme. En usko tuolloin minun syttyneen Pensionaatin tematiikasta; nyt romaani kuitenkin tuntuu hakusanojen perusteella hyvin omalta: Hanko, pensionaatti, 50-luku, kesä, luokkaerot, kulttuuriristiriidat, kasvatus, rakkaus. Aiheita ja teemoja, jotka vaivaavat ja kiehtovat minua. Kirjassa ei sivujakaan ole kuin päälle 200, joten veikkaatteko että tänä jouluna onnistaa?

****

Kuva: Niina Tolonen

Tämä teksti on osa kirjabloggaajien perinteistä joulukalenteria, jossa on 24 erilaista joulu- ja kirja-aiheista bloggausta eri kirjoittajilta. Sunnuntain luukun sanoitti Kirsin Book Club, ja huomisen 15. päivän luukun täyttää Tuulevin lukublogi, ja kaikki osallistuvat kirjablogit näet tästä.

Ihanaa joulua, ihmiset! Älkää kertoko minulle, jos ehditte jouluna sotkea sohvan suklaalla ja lukea neljä keskipaksua romaania!