Kansallisteatteri: Molièren Saituri

Vallilan Kansallisteatteri, Molièren Saiturin ennakkonäytös tiistaina 10.8.2021

Vaikka mikään ei ole vielä tässä syksyssä kuten silloin ennen, on omassa arjessani pieniä valonpilkahduksia näkyvissä. Viime viikon tiistaina 10.8. kokoontui Kansallisteatterin ja Bonnierin yhteinen  Bloggariklubi 1,5 vuoden tauon jälkeen ensimmäisen kerran. Oli lähes unenomaista istuutua teatterin penkille sisätiloihin, ja vielä enemmän unelta tuntui Vallilan Konepajalle juuri avattu Kansallisteatterin uusi väliaikainen teatterisali. Se on rouhea, vähän bling-bling ja paljon Berliini – erittäin onnistunut ja inspiroiva paikka Helsingin urbaanissa ympäristössä.

Ensin on puhuttava aistikokemuksesta. En ole haahuillut Konepajan alueella vuosiin, joten raitiovaunusta ulos astuessa oli kuin olisikin ostanut lentolipun Berliiniin: taivas oli sininen, aurinko vielä viipyili, ja kaikkialla ympärillä hehkui menneestä tehdastodellisuudesta kertova punainen tiili. Baaria ja terassia, polkupyöräileviä lapsia isineen, kesämekkoisia nuoria naisia, hipstereitä ja huolettomuutta kuin toisesta todellisuudesta. Saapuminen Kansallisteatterin Vallilan salin pääovelle oli etätöihin erokoituneelle espoolaiselle pieni trippi.

Bruce Oreckin (Yhdysvaltain entisen Suomen suurlähettilään) omistaman Konepajan tiloihin monien esteiden ja epäonnisuuksien jälkeen viimein avattu teatterisali on omalla tavallaan häikäisevä. Häikäisevää on se, miten historiaa, modernia designia ja ennallistettua on osattu sommitella yhteen niin, että teatterinkävijä aistii vielä menneen metallisen maailman mutta näkee sen päälle kasatut uuden maailman koristeet luonnollisena jatkumona. Baaritiski, naulakot, sohvaryhmät, kristallikruunut, metalliset pystypöydät ja katsomon lämpiöstä erottava ruskea, 70-luvun esiripusta tehty samettiverho kertovat omaa uutta tarinaansa. Aikojen kerrostumat saavat mielen lepattamaan.

Vallilan teatterisali on kuitenkin väliaikainen – sopimus ja rahoitus on vuoden 2023 loppuun, kun Kansallisteatterin pienen näyttämön remontin pitäisi olla valmis. Museoviraston kanssa yhteistyössä luotu tila on kuitenkin sen verran vavahduttava lopputulos, että tilalle toivotaankin jatkumoa teatterikäytössä.

Kansallisteatteri oli kutsunut bloggariklubilaiset 1600-luvulle Molièren seuraan nauttimaan Vesa Vierikon ohjaamasta Saiturista. Ennen näytöstä saimme kuitenkin kuulla mielenkiintoisen esittelyn Vallilan salin synnystä ja vaikeista vaiheista, kun tekninen tuottaja Jukka Vuokko esitteli paikan syntyhistoriaa. Kun vanhan tehdaskäytössä olleen ja suojellun tilan käyttötarkoitus muutetaan kulttuurille, moni asia mutkistuu. Konepaja on kesällä kuuma paikka ja talvella vetää kaikista ovista. Muutostöitä ja tilkitsemistä riitti, ja esimerkiksi Konepajan upeaan harjalasikattoon ei saanut koskea. Lasikatto asetti haasteita itse salin päällä, luonnonvalo kun ei oikein sovi tuolle foorumille, joka tarvitsee omat valonlähteensä. Lasikatto saatiin onneksi lopulta tummennettua rikkomatta museoviraston ohjeistusta.

Tämän jälkeen WSOY vielä ilahdutti meitä tutustuttamalla kirjailija Joonas Kallosen esikoisromaaniin Giljotiini (2021), joka on syntynyt Taideyliopiston kirjoittamisopintojen maisteriopintojen lopputyönä. Kirjailija, toimittaja Markus Leikola haastatteli esikoiskirjailijaa, ja kerrotun perusteella luvassa on melko originelli esikoisteos, josta olen jo kehujakin lukenut. Pistäkää kirja korvan taakse!

Jukka Vuokko kertoo.

Molièrea vuonna 2021

Kansallisteatteri starttaa Vallilan salin elämän varsin vauhdikkaasti ja onnistuneesti. Saituri on kunnon vanhan ajan komediaa, missä ihmisyydelle nauraminen on sallittua koko rahan edestä (tämä seikka miellyttäisi itse Saituriakin!). Rahojansa ja mammonaa enemmän kuin mitään rakastava Harpagon (Markku Maalismaa) elää kitsaasti ja antaa lastensa kärsiä itaruudestaan myös tunteiden tasolla. Sattumalta Cléante-poika (Jussi-Petteri Peräinen) ja isä rakastuvat samaan nuoreen neitoon Marianeen (Marketta Tikkanen), ja siitä koko sekasotku voikin alkaa. Harhainen isä kuvittelee nuoren kauniin naisen kaipaavan hänen kaltaistaan rapistunutta suurmiestä rinnalleen enemmän kuin ikäistään nuorta ja salskeaa Cléantea. Perheen tytär Élise (Asta Sveholm) on lisäksi palavasti rakastanut Saiturin uskolliseen hovimestariin Valèreen (Sami Lalou). Rakkaudet ja rikkaudet farssittavat siis näytelmän, ja Vierikon Molière-tulkinta onkin oivan rehellistä ja puhtoista nauruteatteria – juuri sitä mitä me tämän synkkyyden keskellä tarvitsemme! Nyt on aika nauraa ja nauttia. Jälkimmäisestä huolen pitää Saiturin uskomaton puvustus (Tarja Simone), joka on yhtä riemullista aisti-iloa: nokkelaa ja pienin hassutuksin modernisoitua: Saiturin jalassa repsottavat polvesta rispaantuneet Addut, ja tyttären päätä koristaa kunnon pörrö-beanie, viime talven kuumin trendipipo.   

Turha tekstin ja tulkinnan modernisointi on kuitenkin vältetty; luotto siihen, että 350 vuotta vanhat asiat voivat naurattaa vieläkin, kantaa esityksen loppuun asti. Nuori teakilainen näyttelijäkolmikko Peräinen, Lalou ja Sveholm on sangen ilahduttava näky. Hovimestari Valère pitkine kauniine kutreineen on roolissaan sopivan orhimainen ja tytär Élise mollamaijamaisen söpö. Hitusen heidän ylitseen kohoaa Cléanten villin kiharapäinen hahmo; pojan viattoman puhdas keekoilu hymyilyttää.

Loistavin rooli on toki varattu itse kitupiikille, Maalismaalle. Hänen saiturinsa on risteytys spedemäistä öhkäilyä ja Tolkienin Klonkulta varastettua kieroutta; yhdistelmä toimii hyvin. Näistä hahmoista ei tarvitse pitää, ja juuri siksi heistä pitää. Jotenkin höppäniä kaikki.

Juha Variksen näyttelemä juoppo kokki & ajuri onnistuu siinä missä pitääkin: hän on oivasti ylijuopunut ja sopivasti oman arvonsa tunteva ruokataiteilija. Myös Karin Paciuksen esittämä hullun & hauskan risteyksessä tohiseva Harpagonin palvelijatar on napakka suoritus.

Saiturin toinen puoliaika tuntui hippusen verran hauskemmalta ja kirvoitti aidommat naurut kuin ensimmäinen, mutta lopputulos on joka tapauksessa hymy, joka jäi kuplimaan sisälle. Teatteria on taas täällä ja kaikki tunteet kohta sallittuja salissa. Toistaiseksi katsomot myydään toki vajaina, joka toinen penkkirivi jää tyhjäksi, ja maskit pidetään salissa, mutta uskallan toivoa, että kulttuurista nauttiminen on pian taas itsestäänselvyys, ihana pahe ja arjen sulostuttaja. Egotripin Knipin sanoin: Toivoasi et saa menettää, vaikka mitään muuta jäljelle ei jää. <3

Lämpimästi onnea Kansallisteatterin syyskaudelle & iso kiitos Bloggariklubi-lipusta!

****

Vallilan Kansallisteatteri: Saituri, ensi-ilta 11.8.2021

Rooleissa: Sami Lalou, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen

Ohjaus: Vesa Vierikko
Suomennos: Arto af Hällström
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi