Aina joku kesken

Antti Holma: Järjestäjä Otava, 2014 380 s.     Minä halusin olla millainen tahansa mies, mutta eniten sellainen kuin Daniel, voimakas, itsenäinen, hyväntahtoinen mies. Mutta minä olin inhottava, kostonhimoinen, naismainen korppikotka, vaanin tilaisuutta päästä rankaisemaan ja haistelemaan ja runkkailemaan. (s. 283) Näyttelijä ja teatterintekijä Antti Holma kirjoitti esikoisteoksensa Järjestäjä oman alansa näyttämölle teatteriin, jonkinlaiseen kulttuurintekemisen alamaailmaan, jossa kaikki on loppujen lopuksi kiinni vain siitä, miltä näytät ja miten sitä käytät. Romaanin päähenkilönä seikkailee Tarmo, koulukiusattu ja itsetunnoton miehenpuolikas, josta nimensä velvoittamana löytyy kuitenkin loppujen lopuksi aimo annos vimmaa ja tekoa. Tarmo jättää epätyydyttävän työnsä kirjastonhoitajana voidakseen seurata unelmaansa, täydellistä miestä, joka patsastelee suloisena kukkopoikana Suomalaisen Teatterin lavalla. Tarmo pestautuu samaiseen teatteriin töihin järjestäjäksi...

Taina Latvala: Välimatka WSOY, 2012 252 s. Kesäkirja Ajattelen joskus, että jos minulla olisi äiti, välillämme ei olisi minkäänlaista etäisyyttä. Suhteemme olisi särötön. Emme tuntisi kitkaa, koska äitini olisi ihana. Rakas, läheinen, hyvä. Hän tietäisi sopivasti mutta ei neuvoisi liikaa; kertoisin hänelle elämästäni sopivasti mutta en liikaa. Ihailisin äitini tyyliä ikääntyä. Vastapainoksi hän rakastaisi lastani kuin omaansa – siis minua. Tällaista todellisuutta en valitettavasti ole saanut elää; minä elän kuvitelmissa, ja hyvä niin. Voin kuvitella minulle ja äidilleni suhteen, eikä kukaan voi koskaan sanoa sen olevan jollakin tavalla väärin kuviteltu. Miksi äidin ja aikuisen tyttären suhde on useimmiten tai sen oletetaan olevan hankala? Mikä siinä voi hiertää? En tiedä, mutta Taina Latvalan Välimatka kertoo yhdenlaisen sukupolvitarinan, jossa lukijan aistittavaksi jää, millainen suhde äidille ja tyttärelle on syntynyt. Kaikki lähtee surusta. Jos Juha Itkosen A...

Jonas T. Bengtsson: Submarino Suomennos: Päivi Kivelä Like, 2015 447 s. Kesäkuisen dekkariviikon kunniaksi tartuin tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin tänä vuonna suomennettuun Submarinoon . Tosin olisin sen lukenut muutenkin, koska minulla oli tunne uudesta ystävyyssuhteesta kuunneltuani kirjailijaa taannoisessa Helsinki Lit -tapahtumassa. Mutta enhän minä mitään dekkaria saanut luettavakseni. Tämä oli ehtaa proosaa, draamaa sen koruttomimmassa muodossa. Bengtsson itse sanoi kirjansa teeman olevan rakkaudesta. Mutta nyt unohtakaa romanttinen ja esteettinen rakkaus, jonka amerikkalainen kulttuuri on meille opettanut, sillä on sellaistakin rakkautta kuin Mike Leigh´n ja Ken Loachin elokuvissa tai Bengtssonin romaanissa. Se rakkaus on ehdotonta taistelua hyvän ja pahan välillä, alituista etsimistä mutta loputonta heikkoutta ja kykenemättömyyttä sen edessä, mikä elämässä eniten voi onnea tuoda: toinen ihminen. Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa uhrin päätä pi...

The view and the river Olen kuin Bronski Beatin Smalltown Boy . Paitsi etten ole poika enkä sillä tavalla päähänpotkittu tai väärinymmärretty kuin Somerville laulaa. Mutta kuitenkin sellainen pikkukaupungin tyttö. Tällaiseen itsetutkiskeluun päädyin käytyäni äskettäin elämäni ensimmäistä kertaa Lontoossa. Olen brittimusiikin kasvatti. Olen Super Channelin ja Sky Channelin aivopesemä 80-lukulainen, joka vietti koulunjälkeiset tunnit olohuoneen lattialla rötköttäen tuijottamassa Hanging Around with the Big Boys -ohjelmaa, kiihkeästi Nick Kershaw’n uusinta videota odottaen. Jos onni oli suopea, kuvaruutuun ilmestyi OMD, Howard Jones tai minulle maailman britti-ihmeistä suurin, The Icicle Works. Opin pitämään kaikkea englantilaista mielenkiintoisena, tärkeänä ja tyylikkäänä. Minua ei kasvattanut jokin vapaamielinen kansojen melting pot, Amerikka, vaan saarivaltio, jossa pojilla oli isot etuhampaat ja hörökorvat ja jossa tuntui aina olevan syksy ja sade. Onkin ihmeell...

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä Siltala, 2014 214 s. Syreenien aikaan rakkaudesta  Veikkaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on teemoista vaikein. Rakkauden on tarkoitus olla jotakin arjessa ylevämpää, kaikille yhteistä ja jokaiselle yksityistä. Sitä ei ole kahta samanlaista, eikä tunnekokemusta voi täydellisesti jakaa sanatasolla parhaimmankaan ystävän kanssa, koska toiselta puuttuu aina se, mikä tekee sinun omasta tunteestasi ainutlaatuisen – sinä itse. Silti rakkaudessa on jotakin yleismaailmallista: se ikävä kyllä hajottaa ja hallitsee, siinä missä se nostaa rakastuneen elämänlaatua ja antaa voimavaroja vahvemman minäkuvan rakentamiseen. Rakkaus on ilman muuta tarpeellista jokaiselle. Se voi olla äidin ja isän antamaa rakkautta, puolison, ystävän, lapsen, salaisen ihailijan, lemmikkieläimen. Se voima, mikä sillä on ihmiseen, on käsittämätön. Ja siitä voimasta kirjoittaminen on hankalaa. Kirjoittajan pitää mennä toisen ihon alle, jakaa intiimi niin, että...

Kahvitauko ja salainen tapaaminen Minä en muuten lue dekkareita. Oikeastaan koskaan. Olen Leena Lehtolaiseni lukenut, Karin Fossumilta yhden ja Remekseltä aloitin kerran Karjalan lunnaita , mutta kesken jäi. En pysynyt Remeksen matkassa sitten yhtään. Ensimmäiset 20 sivua eivät sisältäneet mitään, mitä minä kutsun kirjallisuudeksi. Eilen tartuin kuitenkin kirjakauppiaiden viettämän  Dekkariviikon   kunniaksi dekkariksikin luokiteltavaan tanskalaiseen romaaniin  Jonas T. Bengtssonilta . Onnistuin voittamaan tämän juuri suomeksi ilmestyneen   Submarinon   Lukeminen on pääasia -blogin arvonnassa (kiitos Minna!), ja kuunneltuani Bengtssonia Helsinki Litissä tiesin, että tässä on minulle kirja. Kirjakauppaliiton mukaan eniten dekkareita ostavat ja lukevat 40–49-vuotiaat suomalaiset, ja kirjallisuudenlaji on korkeasti koulutettujen ja paljon kirjoja ostavien kaupunkilaisten suosiossa. Hm. Olen kai kaikkea noista, mutta dekkarit eivät puhuttele minua. Mit...

Sydämeni on mosaiikkitaideteos. Se on täynnä pieniä, toisiinsa liimattuja kaakelinpaloja. Niitä ei ole murskattu väkivalloin pakottamalla, vaan palaset ovat itse jostakin isommasta irtautuneet, kulkeneet matkansa ja päätyneet lopulta sydämeeni. Siellä ne lojuvat vieri vieressä sulassa sovussa, kaikenlaiset ihmiset, muistot, tavarat, maat, eläimet ja aineettomat. Isäni vieressä on pala Lahtea, jonka kyljessä nököttää hevosen tuoksu, siskorakkaus, Sideways -elokuva ja tanskalainen hygge. Kahvia kupillinen, ystäväni suru, The Icicle Works vuosikymmenten takaa neuvomassa uudempia musiikkipolvia. Isona kaiken keskellä pullistelee mosaiikkipaloista kaunein, pian kuusivuotias itsevarma tyttäreni, sydänkäpy ja linnunpoika, SamSamin ja tytärpuoleni rinnalla. On pienempiä ja isompia paloja, eikä niiden koko tarkoita aina niiden arvoa. Kaikille on tilaa. Uusia paloja mahtuu joukkoon. Luetut kirjat tekevät tilaa kirjallisuustapahtumille. Helsingin kirjamessujen pala on jo vähän ajan patinoim...