Metallimiehen tarina

Joonas Konstig: Perkele
Gummerus, 2015
584 sivua

Kirja mustaa nahkaa
Ensin oli rhythm and blues. Afroamerikkalaisten miesten populäärimusiikki, josta 50-luvulla kehittyi villimpi ja aggressiivisempi rock and roll. Kun 60-luku taittui seuraavaan kymmeneen, syntyi uusi ilmiö, metallimusiikki. Se on kaikista rock and rollin alalajeista ”äärimmäisin, kun puhutaan äänenvoimakkuudesta, miehisyydestä ja mahtipontisuudesta” (wikipedia.fi).

Miehistä ja mahtipontista. Juuri tästä tematiikasta Joonas Konstig on kirjoittanut uusimman romaaninsa Perkele. Se on tarina kahdesta erilaisesta lapsuudenystävästä, Rekosta ja Miikasta, joiden elämät risteytyvät kymmeniä vuosia myöhemmin. Miikasta on tullut maailmanlaajuisesti palvotun hevibändin solisti. Reko taas on entinen rauhanturvaaja, jonka perheetön elämä on paikoilleen pysähtynyttä, kunnes hänet kutsutaan turvamieheksi Miikan Total War -bändin kiertueelle.

Siinä missä Perkele on kuvaus kahden miehen eri tavasta käsitellä ja hyväksikäyttää maailmaa, piirtää se myös perusteellista kuvaa rocktähteydestä, musiikkibisneksestä ja sen laskuttamasta hinnasta. Jos rock- tai tässä tapauksessa hevitähteys onkin kukkoilua testosteronien tunkiolla, jossa erilaisten ruumiineritteiden hajuun sekoittuu päihteitä ja sieluttomia irtosuhteita, edustaa Reko miehisyydessään vastakohtaa. Miikka on nahkatakki ja pillifarkut, Reko taas vaaleansininen pikeepaita. Eräällä lailla hän on mies vailla menneisyyttä, vapaa ja riippumaton kaikista konventioista. Miikalla on sen sijaan menneisyys, jonka varjot seuraavat suhteesta toiseen. Hevijumaluudessa varjot toimivat materiaalina, josta ammentaa todellista, nälkäiselle yleisölle syötettävää kuolemantuskaa. Menneisyys on myös kasvattanut Miikan alias Kris Liedesin ylpeyttä, joka lopulta on hänen tuhoava voimansa.

Tämän kaiken kuvaamisessa Konstig on taiturimainen. Hän ei ole mikään lyyrikko, ja se inhorealistinen kuva, minkä hän esimerkiksi Miikasta antaa, saa lukijan pitämään hahmoa varsin vastenmielisenä. Miikassa ei ole mitään sydämellistä tai hyvää; hän on eksynyt sielu, joka on jäänyt metallimusiikin labyrinttiin vaeltamaan koskaan ulospääsyä löytämättä. Siihen labyrinttiin hän kadottaa itsensä lisäksi niin pienen poikansa Velin kuin vaimonsakin Annan. Konstigin tarinassa paskiainen on paskiainen, ja hyvä tekee hyviä asioita.

Onko tällaisessa romaanissa tilaa rakkaudelle? Toki. Mutta silläkin on puolensa. Se on epätäydellistä ja rumaakin. Onneksi tarinassa on lapsi, jonka kuvaamisessa Konstigilla on huomattavaa herkkyyttä sormissaan. Veli-poika tuo miehiseen maailmaan viattomia rakkaudensävyjä, mutta juuri sen vuoksi myös suurta surua.

Perkeleeseen kasattu musiikkibisneksen kulissi on yksityiskohtiaan myöten tarkkaan piirretty. Lavan poikki astelee ne kaikki rockmaailman kliseet. On pieruhuumorilla eläviä ikuisia bändijätkiä, itsensä kirjaimellisesti likoon laittavia rocktoimittajia, hotellin käytävillä alasti kirmaavia kauniita ja helppoja naisia, julmasti ehtoja ja elämyksiä jakelevia managereita kuin myös laumasieluisia faneja, jotka zombien lailla seuraavat idoliaan vaikka sitten kuolemanporteille. Kaikki hevimusiikin kuvaston kuvat on järjestelty albumiin suoriin riveihin, ja niitä käytetään ahkerasti, eikä siinä mitään; juuri ne tekevät bändin tarinasta vahvan ja monisäikeisen.

Lauma kalisutteli rauta-aitoja Hammersmith Apollon edessä kello kolme minuuttia vaille seitsemän. Karjalabyrintin keskellä seisoi Cal yllään Total War -paita, jonka se oli ostanut viime kiertueelta Shepherd’s Bushista. Cal oli ollut niin hikinen keikan jälkeen, että oli heittänyt vanhan paitansa roskiin ja vetänyt uuden suoraan yllensä. Se ei ollut pessyt sitä ollenkaan – aitoa pittihikeä viime kiertueelta se sanoi, vitut pesen. Jengi HAISTAA et jotkut on digannut jo pitempään, haha, pouserit voi vetää käteensä. Näin on, Josh sanoi. He olivat tyhjentäneet pullon Jägermeisteria viereisen St. Paul’sin kirkon nurmikolla ja alkoivat olla hyvässä kunnossa. (s. 11)

Joitakin heikkouksia romaanilla kuitenkin on – ikävä kyllä. Koska se sijoittuu osin Amerikkaan ja osa henkilöistä puhuu äidinkielenään englantia kuten lipevän laskelmoiva manageri Flynt, on Konstig joutunut kimurantin kieliongelman eteen: kumpaa kieltä käyttää repliikeissä? Niinpä kirjailija sekoittaa samaankin repliikkiin tai keskusteluun sekä englantia että suomea. Ymmärrän tarkoitusperän, mutta tällainen kerronta valitettavasti myös kostautuu: lukija väsyy ja tekstistä tulee paikoin kuin selällään sätkivä kuoriainen. Toisaalta englannin kieli tuo tarvittavaa rock-uskottavuutta, autenttisuutta, jota pelkkä suomi olisi eittämättä nakertanut. Toisaalta se heikentää tarinan kitkaa, koska eiväthän ihmiset niin puhu. Olen fanaattinen dialogin ystävä, ja mielestäni todellisuutta jäljittelevä – ei orjallisesti toistava – dialogi proosassa on tärkeää.

Paikoin myös romaanin aikatasot ja kertojakulma olisivat vaatineet hiomista. Kaikkitietävä kertoja häärii hahmojensa yllä kuin marionettinukkien liikuttelija, mutta vaatii lukijalta valppautta ja toisinaan hieman töitä pysyä kärryillä siitä, kenen roolissa ollaan. Olen sen verran mukavuudenhaluinen lukija, etten nauti työnteosta lukiessani. Ongelma korostui etenkin romaanin alkupuolella, jossa näkijöitä ja kokijoita on enemmän. Loppua kohden tarina alkaa kääntyä Rekon tarinaksi, ja hahmotusvaikeudet onneksi vähenevät.

Noh, rapatessa roiskuu. Perkele on järkälemäisen kokoinen tarina, josta olisi joitakin kohtauksia voinut karsiakin, mutta kokonaisuudessaan se on lukemisen arvoinen ja siitä poikkeuksellinen romaani, että se on yhtä paljon sekä naisten että miesten kirja. Ja jos haluat tietää, mitä on perkele, etymologinen ja mytologinen selitys tälle jumalaiselle termille kirjasta löytyy. 

Kommentit

Suositut tekstit