Liekki auringossa
Tua Harno: Oranssi
maa
Otava, 2015
336 s.
Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä,
selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi
voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho
hiertyy irti.
Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Miten kauas, se
riippuu lähtijästä. Kaikille ihmisille ei meneminen ole mahdollista; sielu
eivätkä jalat kanna, mutta kun kaikki maailman tähdet asettuvat oikeaan
asentoonsa ja lähteminen mahdollistuu, voi syntyä merkittäviä tarinoita kuten Oranssi maa.
Tua Harnon muutaman
vuoden takainen esikoisteos Ne jotka
jäävät oli taidokas, kauniisti kudottu kertomus isistä, äideistä ja
tyttäristä. Täysin ulkopuolinen seikka kirja-arvioissa, mutta voih niin kovin
inhimillinen, on esikoiskirjailijan ja lukijan lyhyt kohtaaminen 2013 kirjamessuilla
HS:n esikoispalkintoehdokkaiden paneelikeskustelun jälkeen. Ne 20 ensimmäistä
sekuntia, tiedättehän. Harno oli ihastuttava, keijukaismainen ja lempeänoloinen,
enkä unohda hänen kaunista perhoskaulakoruaan, jota tuijotin maagisesti skreeniltä
koko keskustelun ajan. Harnon kirjoissa on selvästi jotakin hänestä huokuvasta,
vaikka olenkin sitä mieltä, että kirjailijatapaamiset ovat vaarallisia. Tarinat
saavat silloin ylimääräisiä sivuvarjoja, ja arvioimisesta tulee vääristyneellä
tavalla liian subjektiivista.
Oranssi maa,
Harnon toinen romaani, on raikkaasti omaperäinen. Se johdattaa lähtemisen teemalla
Australian kaivoskyliin asti, Kalgoorlien kylään, jossa miehet ovat viettiensä
vertaisia eläimiä ja naiset joko puputyttöjä tai supermarketteihin piiloutuvia
muovikenkäisiä tätejä. Asetelmassa on jotakin pelottavaa ja raakaa romaanin
alkusivuilta asti.
Parisuhteen runtelema, juuri raskaaksi tullut Sanna lähtee
kasaamaan graduaan kultakaivokselle, koska hänen isänsä järjestää hänet
mieluummin toiselle mantereelle kuin auttaa rikkinäistä tytärtään kasaamaan
itsensä. Arka ja vetäytyvä Sanna joutuu uuden eteen ja samalla myös uuden
miehen, suomalaisen Martin, joka toimii turvallisuustarkastajana kaivoksella. Syntyy
rakkautta, jolla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta polttavassa auringossa. Se
palaa karrelle kuin Sannan kasvojen iho aavikkoretriitillä, johon Sanna
osallistuu löytääkseen itsensä. Onneksi iho uusiutuu ja myös rakkaus. Muu olisi
ollut väärin, sillä tässä repaleisessa maailmassa me tarvitsemme edes onnistuneita
rakkaustarinoita.
Oranssissa maassa yllätti
sen trillerimäinen vire. Harno pakottaa lukijansa epäilemään jokaista
kertomuksen henkilöä Sannaa lukuun ottamatta. On pakko pelätä nuoren naisen
puolesta. Mystisesti painostava polte saa Sannan ja Martinkin valitsemaan
väärin, ja siitä on seurauksensa. Jännitteistään huolimatta Oranssi maa on lopulta selviytymis- ja
rakkaustarina. Tuomio ei ole ikuisesti särkyneet sydämet, sillä nekin voivat parantua
vaikka palaisivat karrelle. Ihmisellä on aina mahdollisuus pelastautua,
lohduttaa Harno.
Kirjailija rakentaa päähenkilöidensä elämää varmoista
palikoista. Välähdykset Sannan ja hänen veljensä Villen lapsuuteen ovat tyylikkäästi
tarinan jatkumoon koottuja. Sanna on avioerolapsi, perhesuhteiden jalkoihin
jäänyt teini, joka yrittää löytää paikkansa isän ja äidin taistelutantereella.
On valittava puolensa, on jäätävä, vaikka veli pakeneekin isän luo ja päätyy elämään
aineellisesti parempaa elämää.
Romaanin merkittävin käännekohta ja tarinan parasta antia on
aavikkoretriitti, johon Sanna uskaltautuu Ralda-nimisen professorin johdattamana.
Matkasta ei tulekaan matka itsensä löytämiseen vaan painajainen. Ja tavallaan on
niin, että kun Sanna menettää lopunkin elämänhallinnastaan, hän löytää jotakin
suurta: ne voimavarat, joita äidit joskus tietämättään sisällään kantavat. Sannan
syntymätön lapsi astuu kohdusta ulos kuin mielikuvitusystävä, joka kulkee
rinnalla paahtavassa poltteessa ja lopulta pelastaa äitinsä:
Kuljettuaan kohti länttä kolme yötä ja oltuaan lähellä
luovuttamista Sanna oli nähnyt lapsen ensi kerran. Lapsi oli ollut polviseisonnassa
ja katsonut häntä uteliaana ja hyväntahtoisena. Kuin villieläin, joka ei tiedä mitä
ihmiset tekevät. Sillä oli valkoiset hiukset ja tummat silmät, kapea kaula.
Sinulla ei ole äitisi ihoa, Sanna sanoi ja nielaisi. Ei äidilläkään, enää,
Sanna katsoi käsivarsiaan, hän oli repinyt hihat, kun kuumuus korvensi kankaan
läpi. Tulee toisenlaisia jälkiä.
Lapsi oli keikuttanut päätään sivulle. Älä luovuta vielä
tänään. Minä olen tässä. (s. 266)
Oranssi maa ei sytyttänyt minua. Toisin oli ensimmäisen kirjan kanssa Ne jotka jäävät.
VastaaPoistaNo näin ne maut eroavat. :-) Tykkäsin Oranssista kovasti, ja kyllä esikoisestakin, jonka olen kuitenkin jo hyvin ehtinyt unohtaa. Mutta on tämä kyllä mielenkiintoista, miten saman kirjailijan tuotokset voivat toimia eri tavoin. Muista ihastuneeni kovasti norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoleen, joka lähes lumosi minut. Kirjailijan seuraava romaani jäi pettymyksestä kesken - siitä en toivu ehkä ikinä! ;-)
PoistaEn innostunut ihan täysin Oranssista maasta, kuulun siis heihin, joihin Harnon esikoinen teki suuremman vaikutuksen. Mutta Harno kirjoittaa huikeita lauseita ja kahden romaanin perusteella hän on niitä kirjailijoita, joilta voi odottaa melkein mitä vain. Kolmatta odotellessa, siis!
VastaaPoistaMua viehätti tässä Oranssissa jotenkin se kaivoskylän sairas mies-nainen-asettelu (olenko outo?) ja sitten se ahdistava tunnelma. Ja se on totta, että Harno on taitava kirjoittaja!
Poista