Liekki auringossa

Tua Harno: Oranssi maa

Otava, 2015

336 s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Miten kauas, se riippuu lähtijästä. Kaikille ihmisille ei meneminen ole mahdollista; sielu eivätkä jalat kanna, mutta kun kaikki maailman tähdet asettuvat oikeaan asentoonsa ja lähteminen mahdollistuu, voi syntyä merkittäviä tarinoita kuten Oranssi maa.

Tua Harnon muutaman vuoden takainen esikoisteos Ne jotka jäävät oli taidokas, kauniisti kudottu kertomus isistä, äideistä ja tyttäristä. Täysin ulkopuolinen seikka kirja-arvioissa, mutta voih niin kovin inhimillinen, on esikoiskirjailijan ja lukijan lyhyt kohtaaminen 2013 kirjamessuilla HS:n esikoispalkintoehdokkaiden paneelikeskustelun jälkeen. Ne 20 ensimmäistä sekuntia, tiedättehän. Harno oli ihastuttava, keijukaismainen ja lempeänoloinen, enkä unohda hänen kaunista perhoskaulakoruaan, jota tuijotin maagisesti skreeniltä koko keskustelun ajan. Harnon kirjoissa on selvästi jotakin hänestä huokuvasta, vaikka olenkin sitä mieltä, että kirjailijatapaamiset ovat vaarallisia. Tarinat saavat silloin ylimääräisiä sivuvarjoja, ja arvioimisesta tulee vääristyneellä tavalla liian subjektiivista.

Oranssi maa, Harnon toinen romaani, on raikkaasti omaperäinen. Se johdattaa lähtemisen teemalla Australian kaivoskyliin asti, Kalgoorlien kylään, jossa miehet ovat viettiensä vertaisia eläimiä ja naiset joko puputyttöjä tai supermarketteihin piiloutuvia muovikenkäisiä tätejä. Asetelmassa on jotakin pelottavaa ja raakaa romaanin alkusivuilta asti.  

Parisuhteen runtelema, juuri raskaaksi tullut Sanna lähtee kasaamaan graduaan kultakaivokselle, koska hänen isänsä järjestää hänet mieluummin toiselle mantereelle kuin auttaa rikkinäistä tytärtään kasaamaan itsensä. Arka ja vetäytyvä Sanna joutuu uuden eteen ja samalla myös uuden miehen, suomalaisen Martin, joka toimii turvallisuustarkastajana kaivoksella. Syntyy rakkautta, jolla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta polttavassa auringossa. Se palaa karrelle kuin Sannan kasvojen iho aavikkoretriitillä, johon Sanna osallistuu löytääkseen itsensä. Onneksi iho uusiutuu ja myös rakkaus. Muu olisi ollut väärin, sillä tässä repaleisessa maailmassa me tarvitsemme edes onnistuneita rakkaustarinoita.

Oranssissa maassa yllätti sen trillerimäinen vire. Harno pakottaa lukijansa epäilemään jokaista kertomuksen henkilöä Sannaa lukuun ottamatta. On pakko pelätä nuoren naisen puolesta. Mystisesti painostava polte saa Sannan ja Martinkin valitsemaan väärin, ja siitä on seurauksensa. Jännitteistään huolimatta Oranssi maa on lopulta selviytymis- ja rakkaustarina. Tuomio ei ole ikuisesti särkyneet sydämet, sillä nekin voivat parantua vaikka palaisivat karrelle. Ihmisellä on aina mahdollisuus pelastautua, lohduttaa Harno.

Kirjailija rakentaa päähenkilöidensä elämää varmoista palikoista. Välähdykset Sannan ja hänen veljensä Villen lapsuuteen ovat tyylikkäästi tarinan jatkumoon koottuja. Sanna on avioerolapsi, perhesuhteiden jalkoihin jäänyt teini, joka yrittää löytää paikkansa isän ja äidin taistelutantereella. On valittava puolensa, on jäätävä, vaikka veli pakeneekin isän luo ja päätyy elämään aineellisesti parempaa elämää. 

Romaanin merkittävin käännekohta ja tarinan parasta antia on aavikkoretriitti, johon Sanna uskaltautuu Ralda-nimisen professorin johdattamana. Matkasta ei tulekaan matka itsensä löytämiseen vaan painajainen. Ja tavallaan on niin, että kun Sanna menettää lopunkin elämänhallinnastaan, hän löytää jotakin suurta: ne voimavarat, joita äidit joskus tietämättään sisällään kantavat. Sannan syntymätön lapsi astuu kohdusta ulos kuin mielikuvitusystävä, joka kulkee rinnalla paahtavassa poltteessa ja lopulta pelastaa äitinsä:

Kuljettuaan kohti länttä kolme yötä ja oltuaan lähellä luovuttamista Sanna oli nähnyt lapsen ensi kerran. Lapsi oli ollut polviseisonnassa ja katsonut häntä uteliaana ja hyväntahtoisena. Kuin villieläin, joka ei tiedä mitä ihmiset tekevät. Sillä oli valkoiset hiukset ja tummat silmät, kapea kaula. Sinulla ei ole äitisi ihoa, Sanna sanoi ja nielaisi. Ei äidilläkään, enää, Sanna katsoi käsivarsiaan, hän oli repinyt hihat, kun kuumuus korvensi kankaan läpi. Tulee toisenlaisia jälkiä.

Lapsi oli keikuttanut päätään sivulle. Älä luovuta vielä tänään. Minä olen tässä. (s. 266)

Tua Harnon kynä kirjoittaa puhdasta ja tyylikästä jälkeä. Hänen lauseensa sytyttävät voimallisesti eloon sen, mitä en voi kuvitella: mitä aavikko tekee ihmiselle. Kun mikään romaanissa ei tunnu väkisin ponnistellulta, kaikella on omanlaisensa paikka, ja tarinan voi uskoa, on hyvässä matkassa. Tässä on kirjailija, jolla on kyky kirjoittaa elämää kuivuuden keskelle.