Rehellisyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Schildts & Söderströms, 2013
159 sivua

Lienen typerä ja ennakkoluuloinen, kun ajatus suomenruotsalaisesta köyhästä tuntui minusta vielä jokin aika siten vähän paradoksilta. Eihän sellaisia ole. Kaikilla suomenruotsalaisilla on asiat hyvin.

On ahdasmielistä olettaa elämässä ylipäätään mitään, varsinkaan ihmisistä.

Rohkea ja lahjakas suomenruotsalainen Mathias Rosenlund kirjoitti pari vuotta sitten esikoisromaaninsa siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa. Omaelämäkerrallisesta kirjasta Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20) tuli ilmestyttyään jonkinlainen kirjallinen tapaus, useastakin syystä: Se oli avoin tilitys lapsiperheen elämästä ilman säännöllisiä tuloja sosiaalitukiviidakossa, paljastus masennuksen vaikutuksesta perheeseen, uskomus köyhyyden periytymisestä sukupolvelta toiselle. Sen lisäksi romaani oli suomenruotsalaisen humanistin, kirjallisuuskriitikon ja -keskustelijan puheenvuoro – kriitikon, joka kirjoitti maineikkaisiin julkaisuihin kuten Hufvudstadsbladet. Ei välttämättä yhtälö, joka ensimmäisenä köyhästä mieleen tulee.

Olen onnellinen, että löysin Rosenlundin. Parhaimmillaan kirjallisuus avaa ovia maisemiin, jotka jäisivät muutoin kenties näkemättä. Olen itsekin humanisti ja tiedän mitä rahojen laskeminen ja seuraavan palkkapäivän odottaminen on; en ole koskaan kieriskellyt rahassa, mutta olen kuitenkin ollut onnekas ja välttynyt pätkätöiden maailmalta. Mathias Rosenlundille pätkätyöt ovat arkea.

Vaskivuorentie 20 on kirjoitettu sydän vereslihalla, häpeilemättä, anteeksi pyytämättä, ihon kananlihalle nostattavin lausein. Sen kieli on surullista, kaunista ja pysäyttävää. Kun kolmikymppinen mies sanoo, ettei hän osaa mitään muuta kuin kirjoittaa, että se on hänen ainoa kykynsä ja vahvuutensa, eikä sillä kyvyllä voi tässä maailmassa elää, tulen surulliseksi niin hänen kuin koko kirjallisen kulttuurimme puolesta.

Vaskivuorentiessä on sosiaalisia kaikuja Alakosken Sikaloista ja luonnollisesti omaelämänkertana Knausgårdista – se on samanlaista oman elämänä oksentamista toisten syliin. Koska kirjassa ei ole toivoa, on se pelottanut joitakin lukijoita, ja toiston määrää on myös kritisoitu. Itse näen kuitenkin, että sen saman viestin toistaminen, köyhyyden ja sen luoman ahdistuksen pyörittäminen tematiikkana kirjan sivuilla uudestaan ja uudestaan, on vain heikko varjo siitä, mitä köyhä ihminen kokee. Toisto on näin ollen tehokeino, ahdingon alleviivaus huomiokynällä.

Ei romaani mitään iloista luettavaa ole. Rosenlund ei viisastele eikä siirrä vastuuta pois omista käsistään mutta kysyy isoin kysymyksin: Miksi elämässä toiset onnistuvat ja toiset eivät? Miksi se sosiaaliluokka, mihin synnyt, määrää tahtomattakin niitä valintoja, joita elämässäsi myöhemmin teet? Miksi kaikkien ihmisten työnteko ei rahallisesti kannata? Onko köyhällä oikeus iloon?

Juoneton romaani on lannistuneen – tai lannistetun – ihmisen päiväkirjahätähuuto ja yritys nousta sieltä, missä arjet ovat mudanruskeita kuten elementtitalot Myyrmäessä. Romaani on se kaikki, mitä kirjailija on, mitä hän on ollut ja miksi hän on tuleva. Se on kertomus siitä, kuinka köyhällä ei ole varaa edes unelmiin.

Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat: ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut vain olemassa. (s. 11)

Mitä Rosenlundin köyhyys sitten on? Konkretiatasolla se on viimeiset 50 euroa pankkitilillä, kun seuraavaan palkkapäivään on kaksi viikkoa, seisomista leipäjonossa, kieltäytymistä omakustanteisesta ravintolaillallisesta kulttuuriväen kesken, vuokrien jäämistä rästiin, painimista vanhojen velkojen kanssa, luottotietojen menettämistä, kävelyä rikkinäisillä kengillä, pummilla matkustamista julkisissa, ainaista pelkoa siitä, ettei rahaa enää tule mutta velat kasvavat: Joka kerta kun pankkitilini on nollilla, minun paikkani maailmassa horjuu (s. 28).

En tiedä, miten tällainen rehellisyys voisi olla koskettamatta. Mutta tiedän, ettei tämä kirja ole kaikille. Me haluamme toivoa, hieman valoa lohduttomuuteen, eikä sellaisia eväitä Mathias Rosenlundilla ole tarjota. Kirja on yhtä aikaa raastava ja raikas, täydellinen ja epätasainen, ja tätä juuri siksi, ettei siinä ole mitään laskelmoivaa. Se on rehellisintä proosaa, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Vaskivuorentie jätti kirjamuistiini suuren jäljen. Ja juuri sattumalta tänään kirjailija Taina Latvala kirjoittaa blogissaan kirjoittamisen rehellisyydestä lainaten Julia Cameronin sanoja: ”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät” (Tyhjän paperin nautinto). Ei lisättävää.

Ehkä on niin, etten ole edes alkanut tulla siksi joka haluan olla. Ehkä minusta jonakin päivänä tulee se ihminen, joksi uskon voivani tulla. Haluan muuttua – en tullakseni toiseksi, vaan tullakseni itsekseni, pieni askel kerrallaan, muutama lause, tarina kerrallaan. Kirjoittaminen, kirjallisuus, taide, ne ovat askelia matkalla. Sanoissa saan muotoilla itseni. Minua vaivaa asioiden nimeämisen pakko. Saan siitä, jos en muuta, ainakin paikan, jossa voin kerätä itseni kokoon. Mitään muuta todella omaa minulla ei ole. Tavarat jotka omistan palavat ja hajoavat tomuksi. Lapseni tulevat omaksi itsekseen ja jatkavat matkaa. Kirjallisuus on koti, johon palaan. (s. 73–74) 

Proosallisena taideteoksena pidän Vaskivuorentietä onnistuneena, miltei täydellisenä kirjana melankolian ystävälle. Ja sen vuoksi uskallan väittää kirjan olevan yksi parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista.

Kirjoitan taltuttaakseni hulluuden, joka ei sulje minua sisäänsä vaan nousee sisältäni.