Kadonneet vastaukset

Roope Sarvilinna: Kateissa

Tammi, 2015

176 sivua

Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.

Katoaminen on aina jonkin kuolemista. Useimmiten surevien joukko jää. Katoamisesta puuttuu kuitenkin reiluus ja kohtuus; kuoleman edessä surevalle läheiselle jää enemmän vastauksia ja asiat voi asettaa mittasuhteisiin. Mutta millainen on mittasuhde, kun lähiomainen katoaa jäljettömiin?

Espoolaisen ortopedi Roope Sarvilinnan erikoinen esikoisteos Kateissa kertoo lyhyesti kuin päiväkirjaottein kahden veljeksen liittoutumasta, josta toinen sanoutuu yllättäen aikuisiällä irti ja katoaa maailmalle kokemaan ja näkemään asioita useaksi vuodeksi. Veljet ovat olleet aina läheisiä, mutta heidän polkunsa ja valintansa ovat poikenneet toisistaan. Toisesta tulee enemmän se taivaanrannanmaalari ja tuhlaajapoika, ja toinen taas kulkee odotetun tien opiskelun, uran, perheen ja kesämökin kautta kohti vakaata keski-ikää.

Jäljelle jäänyt Höntynen ryhtyy etsimään lähtenyttä veljeään Juntusta. Tämä on lähtenyt jo kuusi vuotta sitten Intiaan ja vähitellen lopettanut yhteydenpidon perheeseensä ilman ilmiselvää syytä. Kun Höntynen saa kuulla veljensä palanneen ainakin puoli vuotta sitten takaisin Suomeen siitä perheelleen mitään ilmoittamatta, alkaa kiivas etsintä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, missä Juntunen on tai onko tämä ylipäätään enää edes Suomessa. Laivoista länteen ja itään ja terminaaleista rannoilla tulee lopulta Höntysen määränpää, koska laivat olivat hänen veljensä intohimo. Hän seilaa merellä löytääkseen jälkiä, ymmärrystä, vastauksia. Mutta petollinen Itämeri on hiljaa, eikä Juntusta löydy. Epätoivo kasvaa:

Minä olen nähnyt tuon pojan joskus. Enempää ei irronnut, eikä naurunrypyt heränneet. Hän lupasi soittaa heti, jos keksisi, milloin. Näin mielessäni pitkään silmät sirrillään ylöspäin katsovan naisen ilmeen. Tuntui kuin koko laiva olisi tiennyt, missä Juntunen oli, kuin täällä olisi salaista tietoa, toinen todellisuus, yhteinen sopimus, salaliitto. (s. 122)

Esikoiskirjailija ei päästä lukijaa helpolla. Hän kirjoittaa pintaa, mutta pinnan alla, siellä mustassa pimeässä, tuntuu vellovan niin paljon enemmän. Kuka oikeastaan on Juntunen? Ja kuka on Höntynen? Ovatko he kaksi veljestä vai sittenkin yksi ja sama? Ja millainen side on veljeys, koska ja mihin se loppuu, koska surun tilalle astuu viha ja luovuttaminen? Kun läheinen katoaa, kuinka moni muu katoaa siinä samalla?

Sarvilinnan tarinalla on ehkä kaksikin tasoa. Tasoja sekoittaa kaksi eri kertojaääntä, jotka molemmat ovat minäkertojia. Myös kadonnut Juntunen siis puhuu, ei kuitenkaan selittääkseen lukijalle, mitä hänelle tapahtui. Kerrontaa mutkistaa se, että kertojan vaihtumista ei selitetä tahi näytetä, vain luku vaihtuu uudeksi. Lukijan on asiayhteydestä pääteltävä, kumpi veljistä puhuu.

Mietin, miksi kirjoittaja on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, sillä se kieltämättä vaikeuttaa ainakin loppuratkaisun käsittämistä. Paljastamatta sen enempää, veljesten tarina jää lopussa auki tai tulkinnalle jätetään tilaa. Aukot ovat hyvän kirjallisuuden tunnusmerkki, mutta vaatii kirjoittajalta herkkyyttä nähdä, minkäkokoinen aukko tarinassa on sopiva.

Mutta ehkä tässä on Sarvilinnan magia – haluaisin uskoa niin. Kateissa on kuin elokuva, jota loppuu liian aikaisin niin, että katsojan viimeinen ajatus on pelkkää tuohtunutta kysymysmerkkiä. Kateissa on ehdottomasti kirja, josta pitäisi keskustella ryhmässä, kuulla toisten lukijoiden tuntoja ja tulkintoja. 

Annan kiitosta Sarvilinnan omintakeiselle ja hiotulle mutta ei turhan viilatulle kielelle. Siinä on kipua ja tunnetta ilman dramaattisuutta, tyyliä ilman pateettisuutta.

Et voi Juntunen vaatia, että seison laivankansien viimassa kenkiä narisuttelemassa ja haamuasi kaipaamassa. Se on sinun tehtäväsi, olla olemassa, koeta nyt tajuta. Me muut olemme. Me olemme, rakennamme ja kasvamme. Ja se on kaikki läpinäkyvää, tekemämme asiat voi kuvata yksinkertaisilla lauseilla, siihen ei tarvita sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, ei haurastumista, ei likaa, pakokaasua, ympäripyöreitä elämänfilosofioita, epävarmuutta, meidän tekomme voi tarkistaa todistuksista, urheiluseuran tuloslistoista, työvuoroista, kasteilmoituksista, hääkuulutuksista, auton rekisteriotteista, luottolaskun päivämääristä, roskapöntön täyttymisestä. Sitä sinä Juntunen et tajunnut. (s. 162-163)

Mielenkiintoinen esikoinen. Ei lainkaan puhkiselitetty. Vähän hankala ja siksi ärsyttävä. Vähäeleinen, mutta isoa asiaa. Nopea lukea, mutta hidas ymmärtää. Lue, jos sinua ei haittaa, ettei vastauksia aina ole.