lauantai 28. toukokuuta 2016

Kirjoita & kerro

Type & Tell -omakustannepalvelu Bonnierilta


Monille aktiivisesti kirja-alan tapahtumia seuraaville juuri Suomeen lanseerattu digitaalinen omakustannepalvelu Type & Tell on edes etäisesti tuttu. Kävin keskiviikkona 25.5. Bonnier-kustannusyhtiön bloggaajille järjestämässä tilaisuudessa kuuntelemassa tarkemmin, mistä tässä formaatissa on kyse.

Sana omakustanne sisältää kaksi aktiivista toimintoa: tee se itse ja kustanna myös itse. Sen lisäksi sanan taustalla häälyy ikävä tumma varjo, joka on yhtä kuin konnotaatio ärsyttävistä kirjoitus- ja kielioppivirheistä, ohuesta ja kaikkialta rakoilevasta juonesta, löyhästä mutu-kerronnasta ja kapeista ja hiomattomista henkilöhahmoista. Omakustanne on osoitus taidottomuudesta, kerronnallisen lisäksi varsinkin graafisesta sellaisesta. Tiedättehän: punaiset lapselliset fontit kannessa – hyvä ettei sentään Comic Sans – ja vähän suttuinen valokuvakansi.

Vai onko asia ihan näin? Suomessa omakustantamisella on Type & Tellin Suomen maajohtajan Karoliina Timosen mukaan lyhyet ja pienet juuret – toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, mistä T & T:kin on kotoisin. Omakustannus liitetään lähinnä yritysten omiin julkaisuihin, pienen piirin sukutarinoihin ja yksityishenkilöiden tekemiin runo- ja proosajulkaisuihin. Täyden palvelun formaatteja – siis myös graafista ja sisällöllistä tukea tarjoavia palveluita – ei ole juuri Suomessa ollut; Books on Demand on ehkä yksi tunnetuimmista. Omakustantajat ovat jääneet ongelmineen melko yksin, ja jos kirjoittajalla ei ole osaamista muilla kuin kirjoittamisen saralla, on lopputulos toki saattanut olla hieman karu.

Type & Tell haluaa nostaa omakustantamisen esteettistä tasoa mutta ilman muuta myös sisällöllistä. Se tarjoaa joukon freelancereiden apua niin graafiselle puolelle kuin kustannustoimittamiseenkin tai markkinointiin. Myös valokuvaajan palvelut ovat saatavilla, jos kirjoittaja kaipaa kirjansa sisäkanteen visuaalisesti edustavan kuvan itsestään. T & T haluaa siis kohottaa digitaalisen omakustantamisen korkeammalle portaalle kuin missä se tähän asti on kirjallisuuden rappusilla seissyt.

Jos kirjoittaminen onkin lähes ilmaista, kustantaminen ei. Kun kustannusmaailma elää tällä hetkellä isoa murrosta, on omakustannepalvelujen kehittäminen vain askel uuteen suuntaan – eikä missään nimessä huonompaan. Se on vaihtoehto niille, joiden tarina ei välttämättä muutoin tule kuulluksi. Eihän esimerkiksi kielteinen kustannuspäätös kustantamolta aina tarkoita, että käsikirjoitus olisi huono ja veltto; joskus vain yleisö tarinalle saattaa olla liian marginaali, jotta taloudellista hyötyä tavoittelevan yhtiön kannattaisi kirja julkaista. Itse tarina voi silti ansaita tulla kuulluksi, ja omakustannus saattaa olla oikea ratkaisu tähän.

Mutta rahaa se toki vaatii – kuten usein unelmat. T & T tarjoaakin verkossa räätälöityjä palveluita, joista kirjoittaja voi itse kukkaronsa ja tahtotilansa mukaan valita sopivat. Timosen mukaan Ruotsissa julkaistaan vuosittain suuri määrä omakustanteita, jotka menestyvät myös markkinoilla ja löytävät lukijansa. Itse olen lukenut tähän asti vain pari omakustannetta, joista toinen oli lapsuuteni kivitalosta Lahdessa tehty historiikki – aivan erinomainen ja viimeiseen asti hiottu tyylikäs teos. Mutta muuten omakustanteet ovat minullekin vieraita, ja sen vuoksi tervehdinkin T & T:ä ilahtuen.

Julkaisualustan lähettilääksi on valittu bloggari ja toimittaja Eeva Kolu, joka julkaisee ensimmäisen teoksensa T & T:n kautta. Sympaattinen Kolu oli mukana Bonnierin tilaisuudessa kertomassa tulevasta esikoisestaan. Muuten erinomainen valinta uuden formaatin soturiksi: nuori, nätti ja eläväinen nainen, hipsterihenkinen bloggari, jonka vielä aiheeltaan salaisuuden verhoon peitetty esikoinen saa varmasti ansaitsemansa huomion. Ilman muuta aion itse tutustua Kolun kirjaan, kun se vuoden 2017 puolella julkaistaan.

Lienee syytä tässä välissä huomauttaa, että minä itse olen dinosaurus, digikonservatiivinen kirjoittaja ja tekstintekijä, joka ei syty Twitteristä tai Instasta. Someksi riittävät minulle Facebook ja blogit – niitäkin kiitos vain hyvin rajallinen määrä. En viihdy verkkomaailmassa tuntitolkulla; minulle elämä on vielä paperikirjoissa ja ihmisten oikeassa kohtaamisessa. En yleensä innostu uusista sovelluksista ja apseista, sellaiseen olen yksinkertaisesti hieman liian 70-luvun värittämä. Siitä huolimatta tuuletan Type & Tellin kaltaiselle digipalvelulle, koska se tarjoaa lisää tarpeellista puhuria kirjamaailmaan. Se kertoo myös eräänlaisesta isommastakin murroksesta työ- ja kulttuuririntamalla: itsetekemisen vahvistuminen luo vaihtoehtoja markkinoille. Monopolit hiiteen – taide kuuluu kaikille, ja sitä voi tehdä jokainen, jolle se on jollakin tapaa tärkeää. Kirjoja voi myös omakustantaa, jos on tarpeeksi rohkea sijoittamaan rahaa omiin unelmiinsa. Rohkeutta tarvitaan myös sen mahdollisen leiman vastaanottamiseen, että on sellainen omakustantaja.

Type & Tell on Suomessa vasta lapsenkengissä ja toteuttaa näin ollen alkuun Ruotsista saatuja malleja. Timosen mukaan palvelu kuitenkin haluaa kehittyä palautteen ja toiveiden mukaan. T & T:n kolmen hengen tiimin, Timosen, koordinaattori Salla Harjulan ja työharjoittelija Noora Vaakanaisen, mukaan kehittyminen on myös tarkoitus; jostakinhan on aina aloitettava. Mahtavaa myös, että hanketta vetää kolme nuorta naista, jotka kaikki uskovat puhtaasti tähän ideaan.

T & T -tiimi: Vaakanainen,
Timonen  ja Harjula
Kun markkinoiden perinteisiä aitoja murretaan ja uusia asioita tunkee esille, jonkinlainen muutosvastarinta on aina odotettavissa. Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet tai lukeneet toimittaja-kirjailija Karo Hämäläisen kipinöitä sinkoavasta puheenvuorosta. Hän kritisoi Suomen kuvalehdessä Type & Telliä vain kustannusyhtiön tavaksi keksiä keino rahastaa kielteisiä päätöksiä saavia kirjailijanalkuja: Bonnier rahastaa omakustantajat Hämäläinen sanoo. No, kaiken voi aina nähdä toisestakin vinkkelistä. Hämäläinen voi olla onnellinen, että hänen teoksensa mahtuvat perinteisen kustannustavan sorviin. Kaikille se ei kuitenkaan ole mahdollista, mutta silti heidänkin tarinoillaan voi olla oikeus tulla painetuiksi.

T & T on siis vaihtoehto – aivan kuten tuhannen euron kengät ovat vaihtoehto 50 euron kengille. Voihan se toki olla niin, että ne joilla sitä pääomaa on, voivat julkaista ja markkinoida itse enemmän; köyhän täytyy kokeilla edelleen kässäreiden postittamista ruskeassa kuoressa kustantamoille. Mutta kilpailu ja vaihtoehdot ovat aina enemmänkin rikastuttaneet kulttuurimaailmaa kuin riistäneet sitä. Vai kuka teistä haluaisi käydä vain kaupunginteatterissa ja sivuuttaa pikkuteattereiden kokeilevan tuotannon?


Toivotan siis onnea ja upeita kokemuksia Type & Tellin alkutaipaleelle ja tulevaisuuteen!


(Kaikki kuvat: Type & Tell/Bonnier)

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kaksi mieskohtaloa

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Atena, 2016
254 sivua

Naisen pitää sitä, ja miehen pitää tätä. Maailmassa häilyvät normit kasaavat kaikkien meidän ympärille erilaisia odotuksia ja odotukset kallistuvat yllemme kuin uhkaavat varjot. Osan niistä luomme me itse, osa varjoista on kulttuurimme ja sosiaalisen asemamme muokkaamia.

Jarmo Ihalaisen hienon uutuusromaanin nimi Mitä miehen pitää ei tarvitse peräänsä kysymysmerkkiä. Kirja kertoo kahden miehen tarinan. Molempien pitää elämässään varsin kovasti. Miesten välillä lepää aikaa kuitenkin sata vuotta; maailma on erilainen, ja lähtökohdat ne vasta erilaiset ovatkin.

1900-luvun alussa Suomi oli köyhä maa, jonka työväki ei kyennyt uneksimaan vapaista lauantaista ja sipsipussien ääressä vietettävistä sohvailloista. Sitä aikaa elää huutolaislapseksi joutuva Kelpo-poika. Äiti myy pojan pois työmieheksi, jotta selviää loppuperheen kanssa ankarasta elämästä.

Aikajanan toisessa päässä eronnut, kahden lapsen isä Mika arkisuorituu opettajantyön ja sinkkuuden toisella tavalla ankarassa maastossa. Elämä on hankalaa, vaikka ruumista ei rasitetakaan fyysisellä työnteolla. Nyt ovat harteilla sosiaaliset rasitteet: eron jättämä tyhjyys, suhteen ylläpitäminen hankalaan ja itsekeskeiseen exään ja uuden rakkauden kohtaamisen mahdottomuus.

Ihalainen tiivistää tarinansa näin: Menetys tekee miehen, ei menestys. Huutolaislapselle Kelpolle menetys on kohtuuton ja nykyajan näkökulmasta käsittämättömän julma: Kelpo menettää äitinsä lisäksi kaiken mahdollisen inhimillisen, mitä lapsuuteen – miten köyhään tahansa – kuuluu. Jos hänelle nälkä on ollutkin jo tuttu kaveri, saa hän tämän lisäksi seurakseen nyt alituisen kylmyyden, väsymyksen, kivun ja otsalleen täydellisen kuulumattomuuden kasteen. Huutolaislapset eivät olleet vuosisadan alussa juurikaan mitään muuta kuin välttämätön paha, joten heidän kohtelunsa oli sen mukaista. He olivat yhteiskunnan järjestämä keino niputtaa perheen ylimääräiset lapset, sairaat ja vanhukset kauppatavaraksi niille, jotka halusivat maksaa valtiolle ilmaisesta työvoimasta edes jotakin. Minkäänlaista köyhäinapujärjestelmää ei tuolloin tunnettu. Usein huutolaisten kohtalo oli yleisen halveksunnan lisäksi lähes orjamaiset olosuhteet ja jatkuva väkivalta. Kelpo-poika ei ole tämän onnekkaampi.

Ihalaisen romaanin vahvuus onkin juuri Kelpon alistuva suhtautuminen olosuhteisiin, lapsuuden loppuun, johon vain kuolema saattaa tarjota helpotuksen. Näkökulma on Kelpon, mikä tuo kerrontaan tietynlaisen autenttisen viattomuuden ja kyvyttömyyden syyllistää pahantekijää:

Mitä tarkoittaa liian kylmä? Isännän mielestä sellaista ei olekaan, mikäli on kysymys työnteosta, ja Kelpon tapauksessa on aina kysymys työnteosta. Kylmyys ei lähde vaatteilla, kylmyys lähtee työtä tekemällä, isäntä sanoo, ja niin se on jos isäntä sen sanoo. Ei Kelpon kannata olla eri mieltä, sillä vaatteita ei ole tulossa lisää eikä sisään pääse lämmittelemään, joten hän voi vapaaehtoisesti valita näiden rankojen sahaamisen. […] Sahaamisen äänen pitää kuulua tasaisesti, muuten isäntä tulee lyömään. Se ei ole pelkästään paha asia, sillä silloin ei ajattele kylmää eikä nälkää. Mutta lyönteihin liittyy yleensä lisärangaistuksena ruuan evääminen. (s. 9–10)

Jyrkkänä kontrastina huutolaispojan tarinalle tutustutaan sinkkuisän elämään. Mika on opettaja, jonka Pihla-vaimo on enemmän tai vähemmän jättänyt paremman miehen toivossa. Pihla on kyllästynyt ennalta-arvattavaan mieheensä – siis oikeastaan siihen, että liitoista tulee vääjäämättäkin pidemmän ajan myötä ennalta-arvattavia. Vessassa voidaan käydä yhdessä, seksi on satunnaista ”kun kerkee ja jaksaa” -suorittamista, arvoituksellisuus ei ole enää ominaisuus, jota jaksaa itsessään ylläpitää, ruoanlaitto- ja siivousvuoroista tapellaan. Taikaa ei ole säilyttää pitkän suhteen lumovoima; voi vain alistua kohtaloonsa tai ymmärtää valintansa arvon. Pihla päättää kuitenkin lähteä ja lapset sopeutetaan vuoroviikkoasumiseen.

Tällaiset viikonloput ovat enemmän, melkein liikaa. Kuin viettäisi huvipuistossa koko viikonlopun. Lapsipäivien jälkeen asunto huutaa hiljaisuutta ja tyhjyyttä koko sunnuntai-illan, mutta viimeistään tiistaina äänettömyyteen jo tottuu ja keskiviikkona siitä jo nauttii. Kunnes seuraavan viikon puolessa välissä alkaa odottaa taas viikonloppua ja lapsia. (s. 30–31)

Kelpon ja Mikan tarinaa kerrotaan vuorotellen, mikä luo tunteen kuin lukisi kahta eri kirjaa yhtä aikaa. Yhtymäkohtaa tarinoille ei suoraan kerrota, mutta tarinan alussa opettaja-Mika haastaa eräänä luokkaretkipäivänä pikkukaupungin kulttuurikeskuksessa kyllästyneet oppilaansa ja kysyy: Onko joku teistä ollut joskus huutokaupassa? Siihen aikaan, kun tämä seinä muurattiin, Suomessa myytiin ihmisiä huutokaupassa. Tässä on Ihalaisen vihje siitä, että kirjan kaksi tarinaa vielä yhtyvät.

Siinä missä Kelpo-pojan kehitystä epäinhimillisissä oloissa kuvataan koskettavasti, tuo Mikan elämän useat epäonnistuneet deittailuyritykset viihteellisen lisäarvon kirjaan. Sinkkuus voi olla omanlaisensa ongelma myös miehelle, joka ei ole baaritiskeillä viihtyvä drinkkihai tai tinderissä ammattimaisella otteella saalistava helmenkalastaja. Tapaamisyritykset naisten kanssa kuvataan varsin toimivasti lähes pelkästään repliikkien avulla. Selväksi tulee kohtaamisen mahdottomuus, kun useimpien naisten päämäärä on puhua enemmän itse kuin kuunnella. Siinä eivät Mikan kaltaiset hitaamman valssin miehet juuri pärjää. Mutta älkää käsittäkö väärin: Mika ei ole reppana, vaan sympaattisesti kelkasta pudonnut isä, joka metsästää enemmän säveltä ja sointuja kuin pelkkiä raivokkaita tanssikuvioita.

Romaanin viehätys piilee juuri tässä kahden tarinan tasossa. Ihalaisen tyyli kirjoittaa on kevyt ja vaivattoman oloinen. Hän pureutuu yhtä hyvin sata vuotta sitten eläneen köyhän lapsen kuin aikuisen, modernin miehen rooliin. Kelpon tragedia antaa toki tälle kirjalle enemmän verevyyttä. Siihen verrattuna ei sinkkuisän sielunkumppanin metsästys tunnu yhtä pontevalta. Mutta hyvin Ihalainen onnistuu siinäkin. Hän kirjoittaa pieniä ajatushelmiä sinne tänne kuten tämän lempparini:

Aivan viime aikoina hiuksiini on ilmaantunut aavistus harmaata. Minkä sille voi. Aika on hyttynen, joka imee meistä vuosia. (s. 49)

Aloitin aikanaan Ihalaisen esikoista Perheestä ja alastomana juoksemisesta (2012), joka kuitenkin jäi kiinnostamattomana kesken. Nyt ihmettelen, mitä Ihalaiselle on matkan varrella tapahtunut: Mitä miehen pitää on tyylikäs romaani, joka näyttää peiliä aikajanan kahdelle puolelle. Se on kaikin puolin mielenkiintoinen ja kauniisti kirjoitettu tarina ihmisen pienistä haaveista ja toivosta. Myös Kelpolla on elämässään toivoa, mikä on lukijan kannalta pelastavaa. Ihalainen kirjoittaa lukijansa saman tien Kelpon ja Mikan puolelle. Niinpä miesten kohtalosta kiinnostuu. Sydän itkee hiljaa Kelpon puolesta mutta tietää heti, että Mika pärjää.

Ikävä kyllä romaanin hieno jännite jossakin puolen välin jälkeen kuitenkin säröilee. Tarinassa tapahtuu pienoinen kiinnostavuuden notkahdus, jonka syntyä en aivan osaa selittää. Olenko niin julma lukija, että menetän kiinnostukseni Kelpon vanhetessa ja selviytyessä pahimmasta? Vain väsynkö vain alituiseen kahden katon alla pomppimiseen? Kun juttelin erään ystäväni kanssa kirjasta, otti hän sattumalta puheeksi tämän samaisen tenhon lopahtamisen. Kuin kirjailija olisi hieman väsähtänyt aiheeseen itsekin ja jokin kerronnan parhaassa jäntevyydessä olisi taittunut.

Jos Mitä miehen pitää ei olekaan tasapaksusti lukemiseen kiihottava romaani, se on kuitenkin kiehtova ja riipaisevasti kirjoitettu pala Suomen historian häpeää, josta on paljon vaiettu. Se on tärkeä kirja. Ihalainen sai minut kiinnostumaan huutolaislasten kohtalosta, joten seuraavaksi on syytä tutustua Halmeskoski Joukon teokseen Orjamarkkinat: huutolaislasten kohtaloita Suomessa (2011).

Tänään on kaikki hyvin. Tai melkein kaikki. Lehmät jatkavat ruohonsyöntielämäänsä ja Kelpo jatkaa ruohonsyöntielämän katseluelämäänsä.

Ei olisi oikeastaan yhtään hullumpaa olla lehmä. Saisi joka päivä ja säännöllisesti ruokaa. Paska ja kusi siivottaisiin pois. Olisi koko ajan kaltaistaan seuraan ympärillä. Mitä lehmien päässä oikein liikkuu? Ne eivät puhu, ainoastaan ammuvat. Ajattelevatko ne ammumalla? Miten voi muistaa, jos ei ole sanoja? Onko se hyvä asia, ettei muista? (s. 64)

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Lauantaikarismaa / Osa 2

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali 
13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa

Tykkään valtavasti Helsinki Litin kaksipäiväisestä mallista, ja mietin miksiköhän. Luettuani aina niin napakan Suvi Aholan kommentin Hesarista ymmärsin, että juuri tämän vuoksi: Puolitoista päivää keskellä kevättä ja kaupunkia on juuri sopiva kesto: kirjallisen ohjelman intensiteetti nousee koko ajan ehtimättä väsähtää. Viikonloppukaan ei kulu kokonaan. (HS 14.5.2016)

Tämän lisäksi Savoy-teatteri on sopivan hämyisä paikka. Vastineena messukeskuksen ankaralle, kovalle valolle Savoyn pehmoiset pallolamput ja teatterialustan muu valaistus toimivat lähes mystifioivana tekniikkana kirjallisille keskusteluille. Hyvä Philip Teir, älä luovu Savoysta – minä pyydän!

Katri Lipson Helsinki Litissä 2016
Litin kakkospäivän aloittivat mielenkiintoisesti Katri ”Detroit” Lipson ja Tommi ”Lopotti” Kinnunen. Tasavahva keskustelupari, joiden jutustelulla oli kiva startata lauantai. Kumpikaan ei ole ryhtynyt kokoaikaiseksi kirjailijaksi vaan on pitänyt kiinni alkuperäisestä ammatistaan. Sen toki ymmärtää, sillä kuten Lipson sanoi: hän on aina lääkäri, se on vahva osa hänen identiteettiään. Kinnunen puolestaan tuntee itsensä kirjailijapiireissä hieman ulkopuoliseksi; hän kokee olevansa opettaja, joka kirjoittaa siinä sivussa. Molemmat ovat julkaisseet esikoisensa suht’ kypsällä iällä, joten heillä on luonnollisesti ollut jo yksi ammatillinen persoona, eikä siitä ole tarvetta tai halua pyrkiä eroon. Lisäksi Kinnunen sanoi olevansa sen verran turvallisuushakuinen, että haluaa tietää millä seuraavan kuun lainanlyhennyksensä maksaa. Tätä olenkin aina kirjailijoissa ihmetellyt: kuinka ihmeessä he kestävät taloudellista epävarmuutta? Vaikka yksi kirja myisi hyvin, ei seuraava teos ole automaattisesti rahasampo – jos mikään kirja Suomen kokoisessa julkaisumaassa ylipäätään.

Päivän vetovoimaisin keskustelupari oli eittämättä Sadie Jones ja Juha Itkonen. Heissä oli tarpeeksi sähköä, jota tehosti Jonesin matalan kiehtova ääni ja tyylikäs brittiaksentti. Sadie Jones on a real lady; hänessä oli jotakin sellaista suuren maailman verta, minkä rinnalla Itkonen herttaisesti nuoreni – mutta senkin Itkonen teki omalla sympaattisella tyylillään. 

Jones ja Itkonen keskustelun lumoissa 

Itkosen toimittajatausta näkyy hänen ollessa lavalla: hän on hyvä keskustelija, puhuu paljon mutta nautittavasti. Hän on yhtä itkosmainen niin suomeksi kuin englanniksikin, mikä saa aikaan turvallisen tunteen kuulijassa. Olen melko ankara tällaisissa asioissa, mitä tulee julkiseen esiintymiseen. Helsinki Lit on kuitenkin tapahtuma, jossa juuri verbaalisella annilla on merkityksensä, koska kyse ei ole perinteisestä kirjailija & toimittaja -haastattelusta. Tämä on sanataidetta, ja karismaa on löydyttävä niin ulkomaisesta kirjailijavieraasta kuin kotimaisestakin. Siinä mielessä teatterin lava puolustaa paikkaansa.

Ja kun karismasta puhutaan, englantilainen Helen Macdonald, the hawk lady, oli Helsinki Litin lauantain ehkä valovoimaisin tähti. Sirpa Kähkösen hoteissa tästä akateemikosta tuli yleisölle esille itseironinen, ihanan huumorintajuinen ja kiehtova henkilö, jota olisin mielelläni kuunnellut lisää – hän todella oli ymmärtänyt astuneensa näyttämölle. Kuin esiintyvä taiteilija konsanaan hän käytti puheenvuorossaan äänensä ohella suuria ilmeikkäitä silmiään, käsiään, koko pitkää kroppaansa. Macdonald kuulosti raikkaalta, näytti kiehtovalta ja lumosi salakavalasti koko olemuksellaan. I’m an old hippie, hän sanoi nauraen kertoessaan tyylistään säväyttää englantilaisissa yliopistopiireissä. Jotakin ihailtavan vapaata ja älykkään skarppia tuossa naisessa oli, eikä hänen kirjallinen tuotantonsa jää Kähkösenkään mielestä ylistettyyn H niin kuin haukka -tietokirjaan. Tästä naisesta kuullaan vielä lisää.

Helen Macdonald lukee kirjastaan ääneen, kuinka opetteli leikkimään haukkansa kanssa.

Macdonald paljasti muuten Litissä, että hänen haukka-kirjastaan ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pääosaa – Heleniä itseään – esittää Game of Thrones -sarjasta tuttu brittinäyttelijä Lena Headey.

Lauantaina kuultiin monia isoja ajatuksia ja mahtavia totuuksia. Juha Itkonen ruokki yleisön nälkää mm. kertomalla Sadie Jonesin esittämän metaforan: kirjottaessaan tämä yrittää luoda aina katedraaleja, joista kuitenkin todellisuudessa tuntuu tulevan vain pieniä ja vaatimattomia puutarhavajoja. Jonesin vertaus luomisen mahdottomuudesta ja vaikeudesta on yksinkertaisuudessaan hieno.
Monsiuer Väisänen chante

Ajatusten ohella saimme myös toisenlaisia yllätyksiä. Kuvataiteilija Hanna Saarikosken jututtama Hannu Väisänen luritteli keskustelun lopuksi kepeästi tuosta vain pienen chansonin ranskaksi ja sai tällä eleellään raikuvat aplodit.

Litin viimeisen sanan sai Mark Levengood, jonka välitön 45-minuuttinen puhe lukemisen, kirjallisuuden ja minuuden etsimisen puolesta oli oiva työnnäyte siitä, mikä on tehnyt hänestä niin suositun Ruotsissa. Hän on rautainen ammattilainen, joka ei tarvitse muistilappuja eikä häpeä sitä mikä tai millainen on. Levengood puhuu vilkkaasti silmät välkkyen ja pistää itsensä likoon. Hänen sanansa saavat sydämen nauramaan. Hän ei puhu näennäistä coelho-viisautta, vaan käyttää huumoria ja arjen komiikkaa aseenaan, napsii usein esimerkkejä lähipiiristään ja kohtaamistaan ihmisistä. Vaikka Levengoodin hymy on leveä kuin amerikkalaisella julkkissaarnaajalla, huokuu hänestä sellaista suurempaa ymmärrystä kaikesta tästä maallisesta, jota elämäksi nimitämme. Hyvin harkittu lopetus Helsinki Litille!

Levengoodilla on monta syytä hymyyn

Lokki & Leino Espalla

PS. Jos olitte paikalla perjantaina tai lauantaina, kuulitte mitä Mark Levengood kertoi Runebergin patsaasta ja lokeista. Kun kävelin Litin jälkeen Espan puiston läpi, katsahdin sattumalta Eino Leinon päälakeen. Näky sai hymyn huulilleni; tämä kuva on omistettu Mark Levengoodille ja hänen onnelliselle huumorilleen. 

lauantai 14. toukokuuta 2016

Onnea & outoutta Litissä / Osa 1

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali 
13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa

Kunpa osaisin eritellä hienostuneesti kaikki ne tunteet, mitä nyt toisen kerran järjestetty Helsinki Lit mielensopukoihin synnyttää. Olin tänä vuonna mukana molempina päivinä, ja onneksi. Vaikka osa kirjailijoista (tai heidän tuotantonsa) oli minulle ennestään tuntemattomia, tuntuu että sain monta uutta ystävää. Tai ei, sanotaan mentoria sittenkin. Eniten minua innostaa kuulla kirjailijoiden arjenkokemuksista kirjoittamisen, sen pakon ja mahdottomuuden edessä. Kuinka kirjoittaminen on joillekin ehdottomuus, vimma, ainoa tapa olla elossa; toisille taas lähes ahdistuskohtauksia aiheuttavaa tappelua oman mielen ja minuuden demonien kanssa.

Tänä vuonna Savoy-teatterin lavalla tanssi demonien sijasta kuitenkin paljon aitoa naurua ja puheita onnellisuudesta. Kuten brittiläinen Sadie Jones hienostuneella aksentillaan Juha Itkoselle lausui: Aren’t we lucky! Jos Hannu Väisäselle onni on sanojen lisäksi kaikki maailman kauniit värit ja Pariisin metrotunnelien taivaantekijät – nuo metron perinteisten paperimainosten pohjien uudistajat, joita tänä digitaalisena aikana enää vähenevissä määrin kaupungista löytyy, on onni toiselle brittikirjailijalle, akateemikko Helen Macdonaldille metsä ja sen linnut, satakielen yllättävä luritus illalla helsinkiläisessä puistossa. Mark Levengoodille onni sisältää kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, huumorin ammentamista omasta hullusta suvustaan.

Useampi Helsinki Litin kirjailijavieraista sivuutti puhuessaan ulkopuolisuuden ja outouden tunnetta, jota kirjailija jostain syystä väistämättäkin kokee. Oliko se Rosa Liksom, joka jopa ehdotti ulkopuolisuuden tunteen olevan oleellinen osa jokaisen kirjailijan persoonaa. Tommi Kinnuselle outous on kuulemma vieraana aina, kun hän liikkuu kirjailijapiireissä. Onnea ja outoutta – siinäkö siis aseet todelliseen kirjailijuuteen ja onnistuneelle kirjoittamiselle?

Perjantaina Savoyssa minun kirjafestarini aloittivat raikas punainen tuulahdus meren toiselta puolen, ruotsalaisin suomalainen Mark Levengood ja meänkielisen kulttuurin kasvatti Rosa Liksom. Mikä valloittavat alku täynnä naurua ja peittelemätöntä hyväntuulisuutta! Liksom oli iloisenvihreä aisapari Markille: heidän suomeksi ja osin ruotsiksikin käymä keskustelunsa oli pelkkää positiivista energiaa. Levengoodilla on koomikon sydän, ja hänen asenteensa tekee hyvää. Hän itse sanoo olevansa mollikansan kasvatti, joka asuu duurikansan Ruotsissa. Koska hänen suomenruotsalainen perheensä on suloisella tavalla vinksahtanut, riittää Levengoodilla tarinaa. 

Hän sai yleisön hämmästyneenä nauramaan kerrottuaan Turussa asuvasta tädistään, joka ei taannoin viitsinyt vaivata sukulaisiaan ja ystäviään kertomalla miehensä kuolemasta, koska uutinen oli niin tråkigt. Setä oli haudattu kaikessa hiljaisuudessa joitakin kuukausia siitä, kun Levengood oli muissa asioissa tätiinsä yhteydessä. Koska Ruotsissa varsin tutulle tv-kasvolle on sattunut elämässä yhtä sun toista hassua, ei hän ole voinut estää itseään käyttämästä juuri vaikkapa sukuaan kirjojensa ja puheidensa materiaalina. Ne anekdootit suorastaan huutavat tulla kerrotuiksi.

Tummia sävyjäkin

Kuplivan tunnelman kuuntelijoissa herättäneet Liksom ja Levengood saivat seuraajikseen harmaimmissa sävyissä kahlanneet Jonas Hassen Khemirin Ruotsista ja Riikka Pulkkisen. Kohuttu ja kiitetty Kaikki se mitä en muista -romaanin kirjoittaja Khemiri oli odotettu vieras Litiin, mutta ikävä kyllä olisin suonut mielenkiintoiselle kirjailijalle jonkin toisen keskustelukumppanin. Valitettavasti Pulkkinen ei ollut parhaimmillaan perjantain tilaisuudessa, ja keskustelun alku irtosi yleisölle varsin kankeasti. Ehkä nämä kaksi tummaa kaunokaista oli valittu parivaljakoksi, koska he tunsivat toisensa entuudestaan (Pulkkisen mukaan he tutustuivat aikoinaan San Franciscossa). Ison yleisön edessä keskustelusta tuli kuitenkin kemiaton ja kalsea, mikä on sääli molempien osapuolien kannalta.

Khemiri valotti kirjoittamisensa syntymistä kertomalla kouluajoistaan, kuinka hän karkasi koulun pahinta kiusaajaa kirjastoon. Siellä, kaikkien niiden tarinoiden keskellä, hän tunsi olevansa turvassa, osana niiden taikapiiriä. Päiväkirjan kirjoittaminen kirjastossa oli asia, jota ei koulun kovimmalle raggarille kannattanut avata, joten Khemiri väitti kirjoittavansa vihkoonsa rap-tekstejä. Kirjailijaa kiinnostaa kovasti se, miten muut ihmiset näkevät jonkun toisen ihmisen, ja juuri tästä näkemisen kokemuksesta on kyse hänen August-palkitussa romaanissakin Kaikki se mitä en muistaKhemirin verkkaisen innostavasti soljuva puhe kirjansa puolesta sai minut luopumaan kirjan jonottamisesta kirjastossa; ostin Khemirin tarinan omaan hyllyyni ihanilta nideläisiltä, vaikka olin toivonut tällä kertaa voivani vastustaa kirjojen seireenimäisiä huokailuja. Sympaattinen tunisialaistaustainen Khemiri oli paras markkinoija kirjalleen. Hänestä huokui jotakin sellaista lämpöä ja välittömyyttä, jota ropisee ehkä sieluun jos asuu Ruotsissa. 

Sellaista samanlaista heleyttä oli tulvillaan myös Helsinki Litin perjantain päättänyt ihanan raikas laulaja Frida Hyvönen. Kukkamekossaan ja kirkkaan voimallisella äänellään hän maalasi Savoy-teatteriin sävyjä niin Pariisista kuin Tukholmastakin, synnytti ajatuksia, jotka saivat penkissä istujan toivomaan, että voisi edes hetken olla hieman ruotsalainen, laulaa yhtä vaivattomasti, kaivata Eiffel-tornin juurelle ja sipsutella korkokengissään lavalta pois kevein hartioin.

Helsinki Litin toinen kierros vakuutti kuten ensimmäinenkin viime vuonna. Riemastuttavaa, että melkein kaikkien käännöskirjojen kääntäjät mainittiin tällä kertaa selvästi (kiitos Kersti Juva!) parannuksena viime vuoteen. Perjantaina jaettiin myös Jarl Hellemann käännöspalkinto, ja sen sai tänä vuonna José Saramagon teoksen Lissabonin piirityksen kirjuri suomentaja Antero Tiitula. Alun perin 1989 julkaistun romaanin käännöstä kehuttiin rytmiseksi, elegantiksi ja mukaansatempaavaksi.

Helsinki Litin lava odottaa Lipsonia ja Kinnusta

Kiitos, Helsinki Lit! Olet onnistunut kokonaisuus kirjallisuutta, yhtenäisyyttä, kohtaamisia, lämpöä ja sanallista voimaa – sinua tarvitaan tässä maailmassa tänään!

Fiiliksiä lauantain hurmasta ja lisää kuvia huomenna.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Idoli

Juha Siro: Idoli
Like, 2016
245 sivua


Kirjailija–runoilija Juha Siro (s. -51) on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka hän on julkaissut jo useampia teoksia. Hänen uutukaisensa Idoli on takaliepeen mukaan romaani rakkaudesta, pakkomielteestä ja kuuluisuudesta – siis temaattisesti juuri julkaistun Juha Itkosen Perhosten kanssa samassa kahden suuren ärrän maailmassa: rokkenrollin ja rakkauden.

Onkohan tämä nyt joku buumi vai vain sattumaa? Eivät ole nuo nimittäin ainokaiset mieskirjailijat kiinni tässä tematiikassa. Sex, drugs and rock & roll -maailmassa seikkailevat ainakin Jonas Konstigin Perkele, Antti Ritvasen esikoinen Miten muistat minut ja samoin Kuutti Kosken ensimmäinen Kaira.

Siron Idoli on kuitenkin enemmän rakkaustarina kuin tarina musiikkimaailmasta. Se on kertomus tähdestä Tuomaksesta ja entisestä huippumallista, kirjakaupassa työskentelevästä Mariasta. Heidän välilleen syntyy suhde, jonka onnistumisen tiellä on monta estettä – ne suurimmat molempien mielentilassa menneisyyden haamuina.

Kuulostaako harlekiinimaiselta, hattaraiselta aiheelta? Teoriassa ehkä kliseitä täynnä, mutta Siro kirjoittaa erilaista romantiikkaa. Hän menee henkilöiden ehdolla nostaen etualalle molempien rikkonaiset maailmat. Tuomas ja Maria metsästävät elämän muutostilassa identiteettiään. Nimestään huolimatta Idoli keskittyy Mariaan, sillä tarina on lopulta hänen totuutensa heistä kahdesta. Tuomas on romaanissa vain se katsottu, tarkkailtava, kuten idolin kuuluukin olla.

Maria on julman, ahdasmielisen isänsä runtelemaksi joutunut. Lapsuudessa isältä ei rakkautta heru; äiti seisoo vieressä hartiat kasassa. Alistumalla miehensä tyrannimaiseen kasvatusmalliin – ylentämällä itsensä isä alentaa kaikki muut lähellään – äiti auttamatta asettuu miehensä puolelle. Tyttärestä kasvaa herkkä ja epäröivä nuori, joka rupeaa kantamaan edessään kovan ja välinpitämättömän tytön fasadia. Elvis on Marialle lapsuuden ajan ainoa sankari, joka on hänen puolellaan komeillessaan seitsemänä eri julisteena tytön huoneen seinällä. Lopulta Maria rikkoo ympärilleen kasatut ahtaat aidat lähtemällä kirjoitusten jälkeen malliksi Jenkkeihin.

Ihminen voi olla näkyvä ja näkymätön yhtä aikaa, Maria ajattelee kun hän on palannut jälleen Suomeen ja haudannut isänsä. Sitä hän lienee yrittänyt koko elämänsä ajan: olla näkymätön isälleen, ja lavalle tai kuvattavaksi noustessaan hän muuttuu pintapuolisesti näkyväksi, mutta sisimpänsä hän piilottaa visusti kaikilta miehiltä. Maria alistuu ja altistuu vain suhteille, joissa hänen todellisella minuudellaan ei ole väliä.

Suvannon suulla vesi kulkee hitaammin, täynnä pieniä pyörteitä ja vastavirtoja, on hyvä olla haluamatta: ei uusia vaatteita, ei kenkiä, ei koruja, ei kapakoita, ei kuohuviiniä, ei uusia kontakteja eikä ihmissuhteita. Joskus rakkauden mahdollisuus saattaisi merkitä vastakohtaansa, verkkoa, johon sotkeutuu yhä pahemmin – kireitä solmuja kaikkialle haarovien ihmissuhteiden ja tunteiden sotkuun. (s. 95)

Ja sitten hän kohtaa Tuomaksen, kaikkien ihaileman laulajan, jonka itsevarmuus ulottuu pakkomielteiseen ihastumiseen, mutta ei kuitenkaan sen pidemmälle. Tuomas on poukkoileva ja mieleltään ailahteleva taiteilijaluonne: alusta alkaen Tuomas oli rauhaton ja malttamaton, innokas puhumaan ja seuraavassa hetkessä vaisu ja hiljainen, mykkä ja arvaamaton. (s. 110). Hän on päihdeaddiktoitunut ja itsekäs kusipää. Sellaisesta kiinni pitäminen on hauraalle Marialle vaikeaa mutta välttämätöntä.

Siron tunnetiloissa ja muistoissa laahaileva teksti ei tarjoa pikaruokaa romansseja halajavalle, vaan kirjailija pureutuu pinnan läpi ihmismieleen, jossa on enemmän tummia sävyjä kuin vaaleanpunaisia, tolkuttomia ajatuksia. Hämmästyttävän hyvin Siro pääsee särjetyn mutta ulkoisesti ihaillun naisen mielensopukoihin kiinni. Maria on saanut naisellisuuden lahjoista kiitollisimman: hän on kaunis ja näyttävä, mutta se ei ole voinut taata hänelle onnea. Pinnan alla poreilee ja kiehuu kaikkea aina vihasta loputtomaan epävarmuuteen oman maallisen minän täydellisyydestä. (Oi emmekö me naiset muka tiedä tätä, millaista on seistä peilin edessä ja katsoa vartaloa, joka mielestämme muokkaa muille käsityksen siitä, mitä kaikkea me olemme ja edustamme?)

Kirjan ensimmäiset parisataa sivua synnyttää Tuomaksen ja Marian suhdetta. Marian menneisyyteen ja ystävyyssuhteisiin kurkitaan pala palalta. Pari etenee vaivalloisesti jonkinlaiseen parisuhteeseen, mutta sitten kuin yhtäkkisen päähänpiston oikusta Siro erottaa kaksikon toisistaan. Olisinko toivonut hieman enemmän heille kahdelle? Olisin. En siirappista loppua, en kirkonkelloja, mutta ehkä armoa ja toivoa, sittenkin hieman enemmän toivoa, jota ilman molemmat päähenkilöt olivat liian pitkään olleet.

Viimeiset kolmisenkymmentä sivua pikakelaavat kuin elokuvassa Marian menestyksekkään tien kirjakaupan tiskin takaa viestintätoimiston toimittajaksi, joka lopulta päätyy tekemään juttua Tuomaksesta. Siinä vaiheessa petyin. Kaikki tuntui yhtäkkiä liian sileäksi taputellulta. Tuosta noin sopivasti Marialle kivan edustava työ, jotta rakastavaiset voivat jälleen kohdata, koska kohta tämä romaani loppuu ja tarvitaan vielä sellainen jykevä loppukohtaus.

Huoh. Rakkaustarinat ovat vaikeita. Siirappi ei kelpaa, ranteet auki -asenne nuoren Wertherin kärsimysten jalanjäljillä on naurettavaa, yksityiskohtaiset ja villit aktikuvaukset eivät sovi genreen, rakastavaiset eivät voi oikeastaan saada toisiaan, ja eronkin on oltava erilaisella tavalla dramaattinen. Minun makuuni Idoli loppui vähän töks ja oli paikoin vähän töks muutenkin, mutta noin suurimmaksi osaksi romaani on viehättävän erilainen lovestory, koska se ei kerro rakkaudesta vaan sittenkin identiteetistä ilman sitä.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Palasia Blogistaniasta ja kohtaamisista

Saako sanoa huoh? Viime viikko ennen vappua oli melkomoista kellon perässä juoksemista, kun normaalityöpäivän päätteeksi kävin mm. kolmena iltana parilla eri kurssilla.

Olin muun muassa oppimassa lisää valokuvauksesta. Epäröin oppimisen lopullista tulosta, mutta ainakin ihastuin amerikkalaisen Richard Avedonin mustavalkoiseen muotokuva-ajatteluun niin, että voisin siirtyä väreistä harmaaseen maailmaan! Avedonin pelkistetyt ja riisutut kuvat varsinkin keskilännen ihmisistä puhuttelivat rujoa puolta minussa, joka kaikessa taiteessa arvostaa enemmän aitoa rumuutta kuin teennäistä sievistelyä. Suomalaisen Esko Männikön valokuvat ovat toimineet minulle samalla tavoin. Estetiikka on vaikea laji; kaikki ei toimi kaikille. En silti tarkoita, että rujoutta etsiessäni haluaisin katsella kuvia ulosteista tai vaikkapa viiltelystä. Ihminen voi avoimena ja paljaana olla rujo ja siksi katsottavan kaunis.

Samuel Beckett Avedonin silmin vuonna 1979

Mukavien kiireiden vuoksi kuitenkin tämä tärkeä postaus on jäänyt. Kotimaiset kirjabloggaajat palkitsivat jo viidettä vuotta vuoden parhaat Suomessa ilmestyneet kirjat neljässä eri kategoriassa: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Viime vuoden kukitetuiksi kirjoiksi ja kirjailijoiksi tulivat Laura Lindstedtin Oneiron, John Williamsin Stoner, Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä ja Bea Uusman Naparetki – minun rakkaustarinani. Kunniakirjat ja kukat jaettiin tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. Helsingin keskustan Akateemisessa, ja olin lupautunut Kirsin Book Clubin Kirsin ja Airin kanssa haastattelemaan esiintyjät. Lindstedt ja edesmennyt Williams eivät paikalla olleet; heitä edustivat Teokselta kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen ja Bazarilta toimituspäällikkö Maria Saari.

Kirsin Book Club on kertonut tilaisuudesta jo niin rapsakkaan tuoreeltaan ja tyhjentävästi (lue tästä), että en nyt kerro samaa tarinaa. Valokuvista ohessa pääsee Akateemisen tunnelmaan. Jos jokaisesta esiintymisestä ja tilaisuudesta pitää ihmisen aina jotakin oppia, niin minä opin tämän: tunti ei riitä mihinkään, ja ensi kerralla kellotus per esiintyjä käyttöön!

Lavalla Jussi Tiihonen Teokselta, Maria Saari Bazarilta,
kirjailijat Siiri Enoranta ja Bea Uusma
Kyselimme ensin vierailtamme heidän suhtautumisestaan kirjabloggareihin ja blogiarvioihin. Ilahduttavaa oli kuulla, että sekä Teos että Bazar uskovat niiden merkitykseen ja toivovatkin bloggareilta nimenomaan rehellistä, avointa arviota lukemastaan. Sympaattinen kirjailija Siiri Enoranta oli samaa mieltä ja kertoi myös lukevansa tyylikkään narsistisesti omista kirjoistaan kertovia arvioita. Olen muuten tähän asti blogannut hieman laput silmillä; en ole oikeastaan edes ajatellut, että esimerkiksi kirjailija itse lukisi mitä kirjoitan hänen tuotoksestaan. Blogivirtaa on sen verran paljon, etten ole edes kuvitellut soljuvani isossa virrassa mukana. En ole ehtinyt avata blogilleni Facebook-sivujakaan (tai ovat ne olemassa, mutta eivät vielä julkisesti avoinna).

Joka tapauksessa sen verran estynyt kirja-arvioijana olen, että koska tunnen muutaman kirjailijan henkilökohtaisesti, en heidän kirjojaan todennäköisesti tule blogissani arvostelemaan. Minulle kirjailijan kirja on kuitenkin hänen sydämensä varjo, enkä välttämättä osaisi nähdä mahdollisia heikkouksia teoksessa, jonka on kirjoittanut mielestäni sympaattinen ihminen. Toivoisin olevani jämptimpi ihminen erittelemään tuntemuksia, lokeroimaan siinä suhteessa kirjailijan eroon hänen henkilökohtaisesta persoonastaan, mutta en taida osata. Lienee tuttu ongelma muillekin bloggareille.

Sitten toki voi mennä toisinkin päin: Ensin on kirja, joka viettelee; sitten tapaat hänen kirjailijansa, joka on yhtä kiehtova kuin kirja. Nyt paljastan pienoisen ihastumiseni kohteen: Bea Uusma. Sain Naparetken käsiini vasta noin puolitoista viikkoa ennen Blogistanian-tilaisuutta, ja luin sen parissa illassa. Minulle kävi kuten Sideways-elokuvan kanssa aikoinaan. Naparetki sanana ei lähtökohtaisesti herättänyt minussa suuria tunteita; sehän tarkoittaa kaikkea väsyttävää, viimaa ja kylmää. Miehiä, jotka seikkailevat ja mittaavat matkaa ja tuulta. Olin kuitenkin kuullut Uusman tietokirjasta niin paljon ylistyksiä (esim. kirjailija Petri Tamminen hehkutti sitä meille Kirjailijan kanssa -lukupiirissä). Kun avasin kirjan, se tarttui minua äkkiä jäisillä kynsillään, sekoitti pääni ja raateli ajatukseni. Tämä kaikki siis hyvällä tavalla! Kirjassa on jokin outo taikapiiri, jonka sisälle Uusma ja Petri Stenmanin hieno käännös salakavalasti lukijansa vetää. En muista montaakaan kirjaa, joka olisi vaikuttanut minuun samalla tavalla.

Kukitettu arktisuuden asiantuntija
Bea Uusma
Sellaisen kokemuksen jälkeen itse kirjailijan tapaaminen on tietysti vaikuttavaa, semminkin kun Uusma on laittanut teokseensa koko sydämensä, ei vain varjoa. Haastattelussa hän nimitti 15 vuoden pituista Naparetki-työtä kolmanneksi lapsekseen, eikä ole sen vuoksi voinut lukea ainoatakaan siitä kirjoitettua arviota! Ymmärrän hyvin. En minäkään tahtoisi lukea päivälehdestä tai blogeista, miten lapseni joidenkin mielestä vaikkapa käyttäytyy typerästi. Mutta lohdutin Beaa kertomalla, että hänellä on poikkeuksellisen hieno lapsi: se on saanut ainakin Suomessa vain ylistystä ja ymmärrystä ja pelkkää rakkautta osakseen. Koska luimme Blogistanian-tilaisuudessa joitakin blogiarvioita ääneen, olin kääntänyt Bealle englanniksi muutaman arvion – en tietenkään tiennyt, ettei hän moisia lue. No, jos tuo on totta, niin suomalaisten bloggarien kehut ovat nyt sitten ensimmäisiä, joita hän Naparetkestään lukee.

Tunnen spontaanien heittojen ja sammakoidenkin olevan itselleni perin tyypillistä, koska puhun nopeammin kuin ajattelen. Näin ollen heti Bean Akateemisen ovella vastaanotettuani huudahdin, miten rakastunut olen hänen kirjaansa – miten rakastunut olen häneen! Ruotsalaisen mutkattomalla tavalla hän onneksi osasi ottaa pyrskähdykseni vastaan nauraen, ymmärsi heti sen tulevan aivan vahingossa sydämestäni. Nyt lyhyesti vilpittömän oloisen kirjailijan tavattuani Naparetki saa vain enemmän tenhoa. On kuin olisin lukenut toisen päiväkirjaa ja saanut tietää kirjoittajasta jotakin olennaista, jota todellisuus vain vahvistaa. Ihmeellinen nainen tuo Bea!

Palkitut 2015
Bea Uusma ei ole vielä päässyt irti Andreé-retkikunnan vuoden 1897 mysteeristä, josta kirja siis kertoo. Taitaa olla, että hänen lapsensa saa jonkinlaisen sisaren. Bea itse arveli tähän synnytykseen menevän toiset 15 vuotta; ehkä siis vuoden 2030 tienoilla meitä odottaa jatkokertomus skenaariolle, joka on yli sata vuotta kiehtonut ruotsalaisia tutkijoita.

Olen aina vilpittömän iloinen, kun joku kirjailija on kirjoittanut loistavan kirjan, hän saa siitä hienoa palautetta ja onnistuu sen kaiken kimalluksen keskellä säilyttämään avoimen ja uteliaan asenteen lukijoitaan kohtaan. Bea Uusma on ehdottomasti tällainen kirjailija. 

Toinen (tai kolmas, kun Hämeenlinnan-suurlähettiläs Juha Itkonen lasketaan) Kirjan ja ruusun päivänä lyhyesti tapaamani kirjailija oli saksalainen dekkaristi Nele Neuhaus, joka oli samaisena lauantaina promoamassa juuri suomennettua Lumikin on kuoltava -kirjaansa Akateemisessa. Siinäpä vasta sympaattinen nainen (muutaman minuutin perusteella)! Mutta ne ensimmäiset 20 sekuntia, tiedäthän. Jotenkin sen lukee ihmisen kasvoilta, milloin kohtaaminen on täynnä aitoa iloa puolin ja toisin. En edes usko siihen, että kirjailijat pystyisivät uuden kirjan julkaisun jälkeen omaksumaan jonkinlaisen markkinointimoodin; kyllä siihen tarvitaan usein iän ja kypsyyden lisäksi vilpitöntä sydäntä ja oikeaa halua kohdata lukijoita – ihmisiä. Pseudonyymilla kirjoittava Neuhaus on itse sanonut, että hänen menestyksensä (pelkästään Lumikki on myynyt Saksassa yli miljoona kappaletta) sulatteluun on auttanut suhteellisen myöhäinen ikä julkaista läpimurtoteos, siis elämänkokemus, ja itse lisäisin myös, että juuri se elämä, mitä hän on elänyt.

Niinpä on syytä lisätä Lumikki-dekkari lukulistalle, vaikken kirjallisuuden tätä lajia harrastakaan. Neuhausin promoaminen onnistui ainakin yhden lukijan verran. Onhan se vähän miljoonaan verrattuna, mutta hei: minulle jäi hyvä mieli ja lupaan olla lempeä, jos kirjan joskus täällä arvostelen! ;-)