Idoli

Juha Siro: Idoli
Like, 2016
245 sivua

Kirjailija–runoilija Juha Siro (s. -51) on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka hän on julkaissut jo useampia teoksia. Hänen uutukaisensa Idoli on takaliepeen mukaan romaani rakkaudesta, pakkomielteestä ja kuuluisuudesta – siis temaattisesti juuri julkaistun Juha Itkosen Perhosten kanssa samassa kahden suuren ärrän maailmassa: rokkenrollin ja rakkauden.

Onkohan tämä nyt joku buumi vai vain sattumaa? Eivät ole nuo nimittäin ainokaiset mieskirjailijat kiinni tässä tematiikassa. Sex, drugs and rock & roll -maailmassa seikkailevat ainakin Jonas Konstigin Perkele, Antti Ritvasen esikoinen Miten muistat minut ja samoin Kuutti Kosken ensimmäinen Kaira.

Siron Idoli on kuitenkin enemmän rakkaustarina kuin tarina musiikkimaailmasta. Se on kertomus tähdestä Tuomaksesta ja entisestä huippumallista, kirjakaupassa työskentelevästä Mariasta. Heidän välilleen syntyy suhde, jonka onnistumisen tiellä on monta estettä – ne suurimmat molempien mielentilassa menneisyyden haamuina.

Kuulostaako harlekiinimaiselta, hattaraiselta aiheelta? Teoriassa ehkä kliseitä täynnä, mutta Siro kirjoittaa erilaista romantiikkaa. Hän menee henkilöiden ehdolla nostaen etualalle molempien rikkonaiset maailmat. Tuomas ja Maria metsästävät elämän muutostilassa identiteettiään. Nimestään huolimatta Idoli keskittyy Mariaan, sillä tarina on lopulta hänen totuutensa heistä kahdesta. Tuomas on romaanissa vain se katsottu, tarkkailtava, kuten idolin kuuluukin olla.

Maria on julman, ahdasmielisen isänsä runtelemaksi joutunut. Lapsuudessa isältä ei rakkautta heru; äiti seisoo vieressä hartiat kasassa. Alistumalla miehensä tyrannimaiseen kasvatusmalliin – ylentämällä itsensä isä alentaa kaikki muut lähellään – äiti auttamatta asettuu miehensä puolelle. Tyttärestä kasvaa herkkä ja epäröivä nuori, joka rupeaa kantamaan edessään kovan ja välinpitämättömän tytön fasadia. Elvis on Marialle lapsuuden ajan ainoa sankari, joka on hänen puolellaan komeillessaan seitsemänä eri julisteena tytön huoneen seinällä. Lopulta Maria rikkoo ympärilleen kasatut ahtaat aidat lähtemällä kirjoitusten jälkeen malliksi Jenkkeihin.

Ihminen voi olla näkyvä ja näkymätön yhtä aikaa, Maria ajattelee kun hän on palannut jälleen Suomeen ja haudannut isänsä. Sitä hän lienee yrittänyt koko elämänsä ajan: olla näkymätön isälleen, ja lavalle tai kuvattavaksi noustessaan hän muuttuu pintapuolisesti näkyväksi, mutta sisimpänsä hän piilottaa visusti kaikilta miehiltä. Maria alistuu ja altistuu vain suhteille, joissa hänen todellisella minuudellaan ei ole väliä.

Suvannon suulla vesi kulkee hitaammin, täynnä pieniä pyörteitä ja vastavirtoja, on hyvä olla haluamatta: ei uusia vaatteita, ei kenkiä, ei koruja, ei kapakoita, ei kuohuviiniä, ei uusia kontakteja eikä ihmissuhteita. Joskus rakkauden mahdollisuus saattaisi merkitä vastakohtaansa, verkkoa, johon sotkeutuu yhä pahemmin – kireitä solmuja kaikkialle haarovien ihmissuhteiden ja tunteiden sotkuun. (s. 95)

Ja sitten hän kohtaa Tuomaksen, kaikkien ihaileman laulajan, jonka itsevarmuus ulottuu pakkomielteiseen ihastumiseen, mutta ei kuitenkaan sen pidemmälle. Tuomas on poukkoileva ja mieleltään ailahteleva taiteilijaluonne: alusta alkaen Tuomas oli rauhaton ja malttamaton, innokas puhumaan ja seuraavassa hetkessä vaisu ja hiljainen, mykkä ja arvaamaton. (s. 110). Hän on päihdeaddiktoitunut ja itsekäs kusipää. Sellaisesta kiinni pitäminen on hauraalle Marialle vaikeaa mutta välttämätöntä.

Siron tunnetiloissa ja muistoissa laahaileva teksti ei tarjoa pikaruokaa romansseja halajavalle, vaan kirjailija pureutuu pinnan läpi ihmismieleen, jossa on enemmän tummia sävyjä kuin vaaleanpunaisia, tolkuttomia ajatuksia. Hämmästyttävän hyvin Siro pääsee särjetyn mutta ulkoisesti ihaillun naisen mielensopukoihin kiinni. Maria on saanut naisellisuuden lahjoista kiitollisimman: hän on kaunis ja näyttävä, mutta se ei ole voinut taata hänelle onnea. Pinnan alla poreilee ja kiehuu kaikkea aina vihasta loputtomaan epävarmuuteen oman maallisen minän täydellisyydestä. (Oi emmekö me naiset muka tiedä tätä, millaista on seistä peilin edessä ja katsoa vartaloa, joka mielestämme muokkaa muille käsityksen siitä, mitä kaikkea me olemme ja edustamme?)

Kirjan ensimmäiset parisataa sivua synnyttää Tuomaksen ja Marian suhdetta. Marian menneisyyteen ja ystävyyssuhteisiin kurkitaan pala palalta. Pari etenee vaivalloisesti jonkinlaiseen parisuhteeseen, mutta sitten kuin yhtäkkisen päähänpiston oikusta Siro erottaa kaksikon toisistaan. Olisinko toivonut hieman enemmän heille kahdelle? Olisin. En siirappista loppua, en kirkonkelloja, mutta ehkä armoa ja toivoa, sittenkin hieman enemmän toivoa, jota ilman molemmat päähenkilöt olivat liian pitkään olleet.

Viimeiset kolmisenkymmentä sivua pikakelaavat kuin elokuvassa Marian menestyksekkään tien kirjakaupan tiskin takaa viestintätoimiston toimittajaksi, joka lopulta päätyy tekemään juttua Tuomaksesta. Siinä vaiheessa petyin. Kaikki tuntui yhtäkkiä liian sileäksi taputellulta. Tuosta noin sopivasti Marialle kivan edustava työ, jotta rakastavaiset voivat jälleen kohdata, koska kohta tämä romaani loppuu ja tarvitaan vielä sellainen jykevä loppukohtaus.

Huoh. Rakkaustarinat ovat vaikeita. Siirappi ei kelpaa, ranteet auki -asenne nuoren Wertherin kärsimysten jalanjäljillä on naurettavaa, yksityiskohtaiset ja villit aktikuvaukset eivät sovi genreen, rakastavaiset eivät voi oikeastaan saada toisiaan, ja eronkin on oltava erilaisella tavalla dramaattinen. Minun makuuni Idoli loppui vähän töks ja oli paikoin vähän töks muutenkin, mutta noin suurimmaksi osaksi romaani on viehättävän erilainen lovestory, koska se ei kerro rakkaudesta vaan sittenkin identiteetistä ilman sitä.