Juuret

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava, 2016
332 sivua
Lainattu kirjastosta

Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa. Se on ainoa opetus, jonka muistan isältäni. Ja tottahan se on. Noin hyvä alkuasetelma olisi tappelussa enemmän kuin puoli voittoa. (s. 9)

Joskus kirjassa riittävät hyvät opetukset ja kevyt muistijälki, jonka lukeminen jonnekin aivojen empatiasopukoihin jättää. Joka ainutta lukemaansa kirjaa ei jaksa analysoida pitkään, eikä jokaisen kirjan painolastia yksinkertaisesti pysty kannattelemaan mielen varastoissa loputtomiin jos viikkojakaan. Lukijat tarvitsevat reippaita ja lepsukoita hyvänmielenkirjoja. Siksi on kirjailijoita kuten Nousiaisen Miika.

Nousiaisen uusin Juurihoito on kertomus juuriaan etsivästä, eronneesta mainosmies Pekasta, jonka seikkailu kohti uutta – tai ensimmäistä – minuutta alkaa sattumalta hammaslääkäri Eskon tuolista. Kun on ensimmäiset 40 vuotta kuvitellut olevansa isänsä pienenä julmasti hylkäämä ainoa lapsi ja kun tämä perusolettamus keikahtaa nurin arkisen hammaskäsittelyn seurauksena, alkaa perusteellinen minuuden ristiretki läpi mannerten. Sen aikana myllerretään sukulaissuhteet uuteen uskoon ja löydetään kokonaan toisenlainen identiteetti isomman parven yhtenä sisaruksena.

Minä olen aina jotakin vain suhteessa toisiin. Ja niin on Pekkakin. Jos juuret olisivat turhia, ei niitä olisi puilla, hampailla, retiisillä tai eri kansakunnillakaan; luonto ei luo mitään tarkoituksenmukaisetonta. Pekka ei ole nähnyt isäänsä sitten lapsuuden eikä edes tiedä missä isä on, jos vielä ylipäätään on. Tästä aihiosta lähdetään tutkimaan niin juuria ja juurettomuutta perin pohjin: romaani alkaa yleistutkimuksesta ja päättyy jälkitarkastukseen. Siihen väliin mahtuu reissua Ruotsiin, Aasiaan, Australiaan, jotta kadonnut isäkin löytyisi. Kun juuret on iloisesti koluttu ja hahmotettu, on loppu hyvin, kaikki hyvin. (Tämä tarkemmin romaanin sisältöä ei ole syytä avata, jotta yllätyksellisyys säilyisi Juurihoitoa suunnitteleville.)

Miika Nousiaisesta ei saa tosikkoa kuin ehkä Metsäjätin verran, joka oli mielestäni kirjailijan vakavin teos. Hilpeä kerronta kohtaa hiotun ja helpon kielen – ja toimii. Tätäkin romaania lukee nopeasti hymähdellen. Se ei ehkä liikuta tunnemassoja mutta toimii siinä mihin se on luotukin: viihdyttämään lukijoita juuri sopivan fiksusti. Juurihoidon hienous on kaiken kattava metafora sinänsä ikävästä dentaalitoimenpiteestä, jolla tässä viitataan ihmisen menneisyyteen ja perhesuhteisiin. Kun Pekka löytää kadonneen sisarusparvensa, ymmärtää hän vaillinaista itseään ja pystyy rakentamaan hylätyksi tulemisen tunteen päälle jotakin uutta ja vahvempaa. Hampaitaan Pekka ei sitten kykenekään samalla intensiteetillä hoitamaan.

Juurihoito kertoo meille myös, ettei ihmisiä yhdistä aina ainoastaan samat kokemukset ja yhteinen maaperä. Sukulaissieluus on universaalia. Sitä voi löytyä vaikka toiselta mantereelta. Mutta yksi yhdistävä liima on ylitse muiden: suomalaisuus ja suomalaiset geenit. Se on kuin se ällöttävän makuinen tökötti, mitä hampaan sisälle tungetaan, kun reikä on ensin koverrettu pois. Se tökötti jähmettyy ja kovettuu ja jää lopulta meihin kiinni oleelliseksi osaksi rakennettamme ja sitä, miltä me näytämme.

Tämä on helppo kirja, jonka en usko ärsyttävän ketään. Sen voi antaa joululahjaksi vähemmänkin lukevalle, koska jokainen meistä on käynyt joskus hammaslääkärissä. Nousiaisen kieli on armeliasta, sujuvaa ja viihdyttävän huumorintajuista, joten pitkästymisen pelkoa ei ole.

Hymyilen Eskolle ja Sarille. Tuli kotoisa olo ja vähän ikäväkin Suomea. Ihan kuin suomalainen taksikuski. Ihminen oli ensin kala, sitten nisäkäsvaiheen kautta evoluution lopussa syntyi eri puolille maailmaa räyhääviä taksikuskeja, kaikki samanlaisia, kaikki yhtä äkkipikaisia ja yhtä varmoja omasta ajotaidostaan. (s. 326)

Hiukkasen miinusta nakkelisin silti kiirehdityn oloisesta lopusta, jonne rynnätään kuin viime minuuteilla kentällä lähtöportille. Jossakin vaiheessa tarinan kaari siis hieman lerpahtaa ja paras jäntevyys katkeaa, mutta sen tunteen voi ohittaa, kun keskittyy vain siihen hyvään mieleen. Otsa kurtussa Juurihoitoa ei voi lukea, eikä siksi kannata pikkuriikkisistä notkahduksista tarinan todentunnussakaan välittää. Tämä kirja kulkeutuu kokonsa puolesta hyvin mukaan reissuun, sopii lomalukemiseksi ja taipuu varmasti sinne teatterilavallekin. Ensi-ilta on muuten 16.11., mutta tämä vuosi on jo ennakkoon lähes loppuunmyyty (http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/juurihoito/).

Loppujen lopuksi onhan se niin kuten Miika väittää: Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? 

Kommentit

  1. Hihkaen nyt vaan sen verran, että nuo loppuun siteeramasi kysymykset ja erityisesti se viimeinen "Puudutetaanko?" onkin aika iso juttu. Itse asiassa ihan hemmetin toimiva juttu ja nyt rupesi kiinnostamaan, kuinka paljon vastaavia isosti aukeavia ilmaisuja tästä kirjasta löytyykään.

    Hienosti taas kirjoitettelet ja tuo ilmaisusi "Hiukkasen miinusta nakkelisin" on jotenkin niin sinua ja niin hellyyttävä kritiikin poikanen, että täällä näytön edessä hymyillään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä kirjassa symboliikkaa riittää enemmänkin, mutta en nyt lähtenyt konkari-Miikan tekemisiä tarkemmin repostelemaan. Sitä paitsi aina on vähän ikävää, kun edellinen luettu vaikuttaa seuraavaan; jäkimmäinen kärsii useimmiten aina, jos edellinen on upea kuten nyt vaikkapa Kristallipalatsi.
      En mie kehtoo Miikaa enempää nuhdella, hieno suoritus omalla maaperällään! :-D Lopussa jätkän kynä vähän hötkyili, tai sitten mä vain kyllästyin matkustelemaan mukana, mutta saatan mennä teatteriin kuitenkin juurihoitoa hakemaan. Jei! Ja kiitos, että hymähtelit, se passaa aina!

      Poista
    2. Ja yllä olevalla tarkoitan, että Nousiainen siis osaa juttunsa, mitä sitä kiertelemään!

      Poista
  2. Kävin kuuntelemassa messuilla Nousiaisen haastattelun Juurihoitoon ja sen teatteriesitykseen liittyen, oli kyllä mielenkiintoinen. Häneltä en ole yhtään kirjaa vielä lukenut, mutta pitäisi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit