Eläville, kuolleille ja oransseille miehille

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten

Kosmos, 2016
300 sivua
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Varoitus: Arviossa myös asiaankuulumatonta itsetutkiskelua ja -reflektointia. Kirjoilla on joskus sellainen vaikutus.

Olen rakastunut. Ei tälle kai ole muuta sanaa. Ja eikö meistä jokainen ole? Joskus, johonkin, yhden kerran tai aina uudestaan. Tunne ei ole siis ainutlaatuinen, mutta se yllättää joka kerran eri tavoin.

Tiedättekö, minä olen hyvin järkevä nainen. Tykkään kaikesta järkevästä, maanläheisestä, jopa maskuliinista enemmän kuin pinkeistä, naisellisista asioista. Ei minua kiinnosta käydä kosmetologilla (ei ole varaa!), ostella korkkareita, vertailla huulipunan värejä tai tuumia mekon helman pituutta samppanjaa naukkaillen. Tietysti meikkaan ja rakastan vaatteita, mutta kaikkeen naismaiseen hössöttämiseen suhtaudun negatiivisesti: nuhtelen mielessäni naisia, jotka kerta toisensa jälkeen sortuvat ulkoiseen ja sukupuolensa korostamiseen mielestäni keinotekoisin tavoin. Sellainen elämä tekee ihmisestä lopullisesti onnettoman, uskon, koska kaikki energia tuhlautuu sisimmän sijasta kuoren kehittämiseen.

Ei enempää näistä ajatuksista. Ehkä ymmärsitte pointin. En ole ajatellut koskaan, että minulla voisi olla paljon yhteistä naisten kanssa, jolle ylläluetut asiat ovat arkea.

Mutta törmääpä omiin ennakkoluuloihisi ja saa turpiisi. Se tekee hyvää. Todella hyvää. Toimittaja ja ekonomisti Johanna Elomaa tuntui omien sanojensa perusteella tuollaiselta naiselta. Hänellä on jopa pitkät vaaleat (paksut!) hiukset, jotka jostain syystä liitän automaattisesti hedonistiseen pinkkeilyyn keskittyvään elämäntapaan. Elämä potki Elomaata kuitenkin isolla kengällä päähän, ja toimittajana mediamaailmassa kannuksensa kerännyt kirjoitti lopulta kaikesta omaelämänkerrallisen kirjan Säästä ajatuksesi eläviä varten.

Ja näin minä rakastuin.

Minä luin tuota kirjaa, luin ja samalla pihtasin ettei se loppuisi, muuttuisi, pettäisi, löisi kasvoille. Yritin silti pysyä objektiivisena, ihan turhaan. Elomaa oli jo kurottanut sanoillaan sinne, missä kaikki epäluuloni asuivat; hän kosketti sitä osaa minusta, jota en aivan tunne, josta en tiennyt. Säästä ajatuksesi eläviä varten on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimmista – vai sanonko ihan suoraan paras – lukemisen kokemus minulle.

Kiitos Johanna, että kirjoitit tämän tärkeän kirjan, avasit sydämesi tuntemattomille, uskalsit puhua siitä, mistä puhuminen on vaikeinta: minuudesta, masennuksesta, romahtamisesta, läheisen ja rakkaan kuolemasta, itsensä kadottamisesta tämän kaiken loputtoman materian keskellä. Ja orangeista, kiitos, että kerroit minulle orangeista, noista vihreän metsän miehistä, joista me ihmiset palmuöljyllä voidellun arkemme keskellä emme tiedä tarpeeksi.

Elomaan veli tekee itsemurhan ja samoihin aikoihin hänen suuri rakkaussuhteensa päättyy. Nämä riittävät murtamaan herkän naisen mielen; yhtäkkiä hän on kadottanut elämästään kaiken kantavan voiman. Masennus vie voiton, eikä huumeriippuvaisen veljen rosoinen elämäntyyli tee nuoren miehen kuolemasta mitenkään hohdokasta. Jäljelle jää vain suuri lohduttomuus, itsesyytökset ja riittämättömyyden tunne. Ne eivät ole energiavarasto, jolla jaksaa elää.

Mutta veli on juuri vienyt Elomaalta mahdollisuuden tehdä itselleen pahaa. On oltava jokin toinen ratkaisu. Niinpä Elomaa ottaa virkavapaata ja lähtee vuodeksi Aasiaan, Intiaan, Borneoon ja Balille, etsimään eheämpää mieltä ja avaimia todelliseen onneen, jossa huulipunan sävyllä ei ole merkitystä. Vuoden aikana hän mm. meditoi ja tekee vapaaehtoistyötä orankien kuntoutuskeskuksessa. Tästä matkasta syntyi kirja, jota minä rakastan.

Elomaa sekoittaa elämänkertomukseensa mukaan itämaista mystiikkaa ja viisautta; hän kertoo anekdootteja paikallisista uskomuksista, matkallaan kohtaamista viisaista guruista ja lainaa heiltä kirkkaita ajatuksia: Löydä oma todellisuutesi ja pidä siitä tiukasti kiinni, sillä ennemmin tai myöhemmin todellisuutesi löytää sinut. (Yogi Raman, s. 85) Hän muistelee veljeään, pellavapäätä, ja niitä hetkiä, kun veli alkaa kadota hänen elämästään. Hän katsoo lapsuuteensa, parisuhteeseensa ja lomittaa ne taidokkaasti osaksi kokemuksiaan Aasiassa. Kokonaisuus ei ole lineaarinen kertomus vaan erimuotoisista paloista mielenkiintoisesti ja koherentisti yhteen koottu murheellisten sävyjen värittämä palapeli.

Miten Elomaa sitten kirjoittaa? Juuri hänen kielensä on kirjan parasta antia. Se on ytimekkäästi tavoitteeseen tulittamista, samalla eteeristä, koskettavaa ja omaperäisiä ilmaisuja rikkaasti kantavaa. Se on kaunista olematta noloa tai jokapäiväistä. Siitä huokuu kirjoittamisen kokemus, taito tiivistää mutta tavoittaa se aitous, jota ei pysty epäilemään. Ostan kaiken, koko Johanna Elomaan minuuden totuutena näiden sivujen sisällä. Tällainen hän on, hieno ja rikkinäinen ihminen, joka uskaltaa katsoa itseään ulkopuolelta ja samalla rakastaa näkemäänsä.

Vaikka tämä kirjoittaminen on knausgårdilaisen minätulkinnan jalanjäljillä, kaiken oksentamista lukijoille ainoana totuutena, Elomaan rehellisyys on jollakin tapaa vieläkin rehellisempää: hän ilmiselvästi haluaa antaa lukijansa kohdata itsensä kuin pyytäisi samalla maailmalta anteeksi, ettei ole osannut pelisääntöjä ennen peliin ryhtymistä ja haluaa silti voittaa. Elomaa on ihana, ja hänen surunsa tuntui minun surultani, hänen veljensä kuolema melkein kuin oman veljen kuolemalta. Millaista onkaan menettää läheinen huumeille? En minä tiedä, minulla ei ole kokemusta, mutta minä ymmärsin täysin, mistä Elomaa puhui:

Antti oli ollut narkomaani, eikä narkomaanilla ole empatiaa. Narkomaani näkee arvon ja järjen ainoastaan huumeessa. Narkomaani tuijottaa napaansa ja kauppaa koko sukunsa torilla saadakseen lisää. Narkomaani ei välitä, vaikka hänen rakkaansa makaisi kylmällä kivilattialla alasti ja kuolisi hiljaa. Sillä kun narkomaanilla on huumeita veressään, edessään tai kulman takana odottamassa, se on narkomaanille ainoa merkitys, ainoa autuus ja rakkaus yli elävän. Narkomaania kiinnostaa seuraava huumeannos, lupaus saada lisää. Kaikki muu on sivuseikkaa. Eikä narkomaania voi syyttää, vaikka tahtoisi. Sillä ihminen huumeen alla on kadonnut. Se ihminen, jonka kanssa oli syöttänyt sorsia kesämökin rantakivikossa, se poika, jonka vieressä oli istunut auton takapenkillä ja laskenut rekisterikilpiä. Se ihminen oli huumeiden alle jäänyt kapea muistijälki, poika pelkkä näkymättömäksi haalistunut lause vanhassa paperissa. Pelkkä muistokirjoitus. (s. 197)

Olen ihmetellyt joskus länsimaisten ihmisten tarvetta hakea lohtua itämaisesta viisaudesta, lähteä joogaretriiteille ja meditoimaan. Olen pitänyt epävarmuutta laiskan ja yltäkylläisyydellä täytetyn ihmisen kehon hätähuutona, jota hän ei vain osaa itse tulkita oikein vaan yrittää löytää vastauksia lähtemällä kauas sen sijaan, että katsoisi todella lähelle. Miksi jonkun joogin pitää kertoa sinulle, mitä hyvää sinussa on? Luulen, että minulle sen kertoi oma äitini omalla tavallaan, ennen varhaista kuolemaansa. Olen silti inhonnut itseäni, tuntenut pettymystä ja luovuttamisen tahtoa, mutta yhtä kaikki lopulta aina rakastanut sitä vinoutta, millaiseksi olen kasvanut. Olen ihan hyvä näin, vaikka tukka onkin usein huono ja kengät vääränlaiset. Kaikki se hyvä on jotakin muuta, sisäisiä kerrostumia.

Kiitos Johanna, että autoit minua ymmärtämään tämänkin asian toisin. Vaikka itse tuskin koskaan suuntaan Aasiaan tässä merkityksessä, löytääkseni itseni tai onnen, on helpottavaa ymmärtää, miksi toisten täytyy niin tehdä. Kiitos myös siitä, että autoit orankeja Borneossa ja näytit minulle, miten maailmassa on paljon pientä hyvää. Sellaista josta ei kirjoiteta isoja otsikoita mutta joka merkitsee tekijälle ja tietysti kohteelle maailmoja. Se ei ole hohdokasta maailmanparantamista, kun päivittäin lapioi orankien ulostetta ja perii näiden eläinten ominaishajun iholleen. Voisin kuvitella, että kahden kuukauden jälkeen vapaaehtoistyössä Borneon oranssien miesten parissa itsestään on oppinut paljon. Ja maailmasta ja niistä oikeasti tärkeistä asioista.

Lienee jo selvää, että Säästä ajatuksesi eläviä varten on mielestäni poikkeuksellinen, merkityksellinen kirja. Se on hallitulla kertomisen lahjalla ja kiinnostavasti tehty teos. Se on paljas ja alaston totuus, jollaisia ei synny usein. Rohkeus julkaista oman elämänsä haavat ja taito tehdä se nöyrästi, yrittämättä kohottaa itseään itse tarinan tai kärsimyksen yläpuolelle, ei ole mahdollista kaikille. Tämä kirja voi tuoda lohtua niille, jotka ovat kokeneet saman kuin Elomaa, menettäneet rakkaansa huumeille tai kärsineet sortuneesta mielestä, mutta siitä huolimatta se voi puhutella monia, joiden elämään eivät juuri tällaiset surut kuulu. Elomaalla on karun kauniin kertomisen taito, ja vaadin ehdottomasti, että hän kirjoittaa meille tulevaisuudessa lisää – muodossa tai toisessa.

Olisi silkkaa tuhlausta jättää käyttämättä suurenmoinen lahja, jonka on saanut kuin palkkioksi siitä, mitä on menettänyt.

Vihdoin aloin hahmottaa, mistä ajatusteni ja minun välisessä taistelussa oli kyse. Mieleni ei ollut vienyt minua vielä multiin, vaan maailmojen laidoille löytämään itseni. Siinä valkoisella sängyllä päätin haudata pakkomielteeni ja pelkoni, lukita huumetta huutavan mieleni häkkiin ja heittää sen avaimen syvänmeren aaltoihin, viidakoiden vaarallisimpiin rotkoihin. Mutta tiesin, että joutuisin olemaan aina varuillani. Pitämään itseäni tauotta silmällä. (s. 290)