Helsingin kirjamessujen lukupiirissä Anna-Kaari Hakkarainen

KUN IDENTITEETTI RAKENTUU KATSEEN ALLA

Pe 28.10.2016 klo 16

Se miten kirjailijan sisällä syntyy ratkaisevin impulssi uuteen kirjaan, on kiinnostanut minua kirjallisuustarinoissa aina. Se säkenöivä hetki, kun kirjailijan koko sisäinen maailma liikahtaa paikoiltaan ja murtuneista rakenteista alkaa versoa aihiota ensimmäiseen tai uuteen tarinaan. Mikä on se hetki? Ja mitä sitten tapahtuu?

Kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen tänä syksynä ilmestynyt kolmas romaani Kristallipalatsi sai alkunsa Sami Lukkarisen taidenäyttelyssä Galleria Forsblomissa, kertoi kirjailija meille perjantaina Helsingin kirjamessujen lukupiirissä. Messuhallin auditorioon oli kokoontunut pieni mutta energisesti keskusteleva joukko. Virallinen lukupiiriedustaja tuokiossa oli Espoonlahden elokuva- & lukupiiri, ja Tammen kustantamon puolesta keskustelun aloitti kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Hannu Harju. Itse lupauduin lukupiiritapahtuman bloggariksi, sillä minusta tämä kirja ansaitsee kaiken mahdollisen nostatuksen.

Kun kesken tuon taidenäyttelyn Hakkaraisen pään kellareissa asuneet irtonaiset fragmentit loksahtivat toisiinsa kiinni, hän tiesi heti, että tässä se nyt on: seuraavan romaanin alkuräjähdys. Kuohu oli niin voimallinen, että Hakkarainen lähti kertomansa mukaan juoksemaan kotiin voidakseen pistää asioita ylös. Oscar Wilde, kasvitieteellinen puutarha, täydellisen tyylibloggarimaailman illuusio olivat kohdanneet. Ensimmäinen versio vaati Hakkaraiselta noin vuoden verran kirjoittamista. Aluksi romaani oli vain palasia; tarinallisuus tuli kirjoitettuun vasta myöhemmin. Hakkarainen kirjoitti tiedostamatta kohti loppua, hieman jopa itseltään salaa.

Kristallipalatsi on onnistunut koukuttamaan lukijansa. Se kävi varsin selväksi, kun keskustelu lukupiirissä eteni. Vaikka monille lifestylebloggarien kimmeltävä maailma – romaanin pääaihe – oli vierasta, eikä genren kuvasto ollut tuttua, Kristallipalatsi oli avannut lasiovensa kaikille lukijoille ja synnyttänyt huikeita ajatuksia. Puhuimme vallankäytön teemasta, elämän sokeroinnista ja brändäämisestä, julkisen ja yksityisen välisestä suhteesta, julkeudesta, joita kaikkia monitasoinen ja symboliikkalatautunut romaani sisältää.

Olen jo aikaisemmin käsitellyt Kristallipalatsia arviossani, mutta teoksen ruotiminen yhdessä lukupiirissä avasi uusia ovia tarkastella kirjaa. Itselleni Hakkaraisen sarkastinen huumori oli suuri ihastuksen aihe, mikä ruokki mielikuvitustani. Päähenkilö Doran traagisuus on varsin koomista, sillä hahmo on inhimillisyydessään ihastuttavan ärsyttävä. Kaikille lukijoille se ei ollut romaanin kiinnostavin elementti, mutta yhtä kaikki jokainen keskustelija oli löytänyt kirjasta omansa. Tämä lienee hyvän kirjallisuuden jaloin päämäärä: saada lukijat kokemaan, tuntemaan, kiinnostumaan ja parasta ehkä: hankkimaan lisää tietoa jostakin itselleen uudesta alasta, jota kirja joko käsittelee tai sivuaa.

Hannu Harjun johdatuksesta puhuimme myös näiden kahden konfrontaatiosta: aiheen ja teeman. Harju kiteytti näin: Kristallipalatsin aihe voi olla pinnallinen, mutta itse kirja ei ole. Ja juuri se tekeekin Hakkaraisen romaanista niin kiehtovan. Kun kirjailija puristaa taiteen ja estetiikan avulla tämän ajan ilmiöistä keveimmästä – täydellisten selfieiden ja merkkituotteiden esittämisestä elämänä – vakavan romaanin, jossa käydään läpi ihmisen epätoivoista yritystä löytää identiteettinsä toisten ihmisten katseista, ollaan eittämättä isojen kysymysten äärellä. Mitä on lopulta identiteetti? Voiko sen hankkia? Voiko sitä vain esittää? Jos sinua ei katsota, lakkaatko olemasta?

Kristallipalatsi on voimakkaasti tähän aikaan sidottu teos. Ihmisyydestä on tullut näyteikkunallisuutta, ja identiteetti rakentuu katseen alla, totesi itse kirjailija. Eräs keskustelija vertasi osuvasti Kristallipalatsin tematiikkaa hollantilaisen olohuoneen ikkunaan: verhot ovat sivussa, paljastavat huolella harkitun huonekalusymmetrian ja tyylitellyn näyttämön ohikulkijoille. Ei ole mitään hävettävää – katsokaa sisään!

Eräs lukijoista nosti esille Hakkaraisen romaanin elokuvallisuuden; kirja on visuaalisesti täynnä kuvia ja maisemia. Hakkaraisen maailma on helppo nähdä. Kirja tuoksuu, näkyy, maistuu, tuntuu, väreilee ja pullistelee kerroksia kuin kasvitieteellinen puutarha. Oli ilahduttavaa kuulla, kun kirjailija kertoi tavoitteestaan tehdä Kristallipalatsista yhtä moninaisen rehevän kuin puutarhat ovat. Niissä on aina tasoja ja peittoon jääviä pimentoja – aivan kuten lopulta tässä kirjassakin.

Keskustelu kirjallisuudesta ei ole vain keskustelua teoksista ja niiden tekijöistä vaan mitä suurimmassa määrin myös keskustelua ihmisyydestä. Tämä saattaa toisinaan unohtua modernin kirjallisuuskritiikin ylevissä dialogeissa. Miksi me kirjoitamme? Kenestä me kirjoitamme? Kenelle me kirjoitamme? Kun kuunteli tätä messujen lukupiirijoukon ja kirjailijan välistä innostunutta vuoropuhelua, ymmärsin tämän: Me tarvitsemme puhetta kirjoista, koska se on samalla puhetta meistä itsestämme. Kirjailija tarvitsee keskustelua lukijoittensa kanssa, koska me olemme hänelle onnistumisen peili. Me molemmat tarvitsemme toisiamme, sillä yksikään kirjailija tai lukija ei ole saari.

PS. Lämmin kiitos Anna-Kaari Hakkaraiselle, Tammelle ja keskusteluun osallistuneille lukijoille miellyttävästä tuokiosta! Tällaisen foorumin tarjoaminen kirjamessuvieraille on ylellisyyttä, jota olisi syytä kehittää, jotta useampi kymmenistä tuhansista messuvieraista löytäisi ensi kerralla tiensä messulukupiirien pariin.