Täydellinen romaani

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi, 2016
342 sivua
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kirjabloggari osti täydelliset vihreät kengät
ja teki niistä kirjan kanssa täydellisen asetelman.

Life’s what you make it saarnasi brittibändi Talk Talk 80-luvun puolivälissä ja kehotti kansaa juhlimaan elämää. Ihmiselämää helpottamaan on kautta aikojen keksitty latteita fraaseja, joiden hyvä tarkoitus on peitellä tahi silotella rupuja ja niiden vaikutuksia arjessa. Tee elämästäsi sellainen, että voit olla siitä ylpeä, lähtökohdistasi riippumatta.

Olen usein miettinyt tuota jo unohtunutta aikaa ilman somea, blogeja ja jatkuvaa kuvaviestintää. Sitä aikaa, kun toisen tavoittaakseen piti pyöritellä sormella läpinäkyvää numerolevyä ja luottaa tuuriinsa. Sitä aikaa, kun valokuvaamosta haettu kuori sisälsi 24 kappaletta sumeita yllätyksiä. Mitään ei saanut tässä ja nyt; aika oli verkkaista ja kaikkea piti odottaa vähintään päivän tai kaksi.

Onnistuminen oli armollisempaa, kun asioita ei voinut heti korjata. Virheitä sattui totta kai. Nyt on vähän toisin. Kaikki epätarkkuudet voidaan korjata, muokata, silottaa, poistaa. Täydellisyyden tavoittelu on visuaalista elämänkiillottamista. Seppälän halpistalvitakin tilalle metsästetään verkkomaailmasta täydellistä villakangastakkia. Ja jos on tuuria, merkillä voidellun voi saada 70 %:n alennuksella. Ruoalla ei ole vain tarkoitus täyttää mahaa kuten makaronilaatikolla muinoin; nyt syöminenkin on jaettavaa, kuvallista elämystä, jossa olisi hyvä olla täydellinen väritasapaino. Valokuvauksesta on tullut arvokkaiden muistojen tallentamisen sijaan oman elämän julkisivun rakentamista. Sosiaalisuus on kaiken jakamista ventovieraidenkin kanssa. Sosiaalisuus on Tällainen minä olen -kuvakirja.

Niinpä nykyisin voi paloista kasata kokonaisen oman illuusion ja alkaa elää sitä kuten Anna-Kaari Hakkaraisen briljantissa Kristallipalatsissa lifestyle-bloggari Dora tekee. Hän häivyttää oman elämänsä jalanjäljet ja valokuvaa uudenlaisen, puhtaanvalkoisen elämänsä blogiinsa ja ampuu sen kaiken kansan aistittavaksi. Hänelle elämä on todellakin sitä miksi hän sen itse tekee: yksi kaunis kuvajainen.

Kristallipalatsi on monitasoinen romaani, jossa bloggarin rinnalla seikkailee maailman ehkä kuuluisin dandy Oscar Wilde sekä tutkija, joka kirjoittaa väitöskirjaansa ja ihailee etäältä Doraa. On myös Pauliina, täydellisyyttä janoava, rikkinäinen Pauliina. Kaiken taustalla on kaksi hallitsevaa tarinaa: yhtäältä myytti Narkissoksesta, kreikkalaisesta nuorukaisesta, joka ihastui lammen pinnasta heijastuvaan omaan kuvaansa, ja toisaalta Wilden klassikkoteos Dorian Grayn muotokuva, joka sisältää eräiden tulkintojen mukaan pohdinnan taiteen ja elämän välisestä yhteydestä – kumpi jäljittelee kumpaa, taide elämää vai elämä taidetta. Kristallipalatsilla taasen viitataan niin Lontoon maailmannäyttelyä varten 1800-luvulla rakennettuun, poikkeukselliseen Chrystal Palaceen kuin kotimaiseen vastineeseen, kasvitieteelliseen puutarhaan Kaisaniemessä. Tämä on myös romaanin merkittävä miljöö Helsingin kantakaupungin ohella.

Tässä kaikessa olisi jo riittämiin aihioita yhteen romaaniin. Mutta Hakkaraisen ällistyttävä taito yhdistää vaaleanpunaiseen satiiriseen kuplaan syvältä luotaavia katsauksia niin kirjalliseen kuin kuvataiteeseen on hengästyttävä. Vaikka Kristallipalatsi on romaani kauneudesta ja sen tavoittelemisesta keinolla millä tahansa, se ei ole helppo, kevyt eikä nopealukuinen. Niin paljon piiloutuu kirjan kiiltävän pinnan alle, kirjan joka on täyttynyt mystisistä jättilumpeenlehdistä.

Romaanin ehdottomasti parasta antia on se, miten Doran suuntaan katsotaan. Dora G:n muotokuva -nimistä blogia pitävä nainen on kaikessa esteettisesti täydellisen elämän rakentamisessaan lähes demoninen. Hänellä ei ole enää elämää; hänellä on vain blogi, jonka kautta hän hengittää ja näkyy. Miten ilkikurisesti Hakkarainen sivalteleekin tätä aikamme roisia ilmiötä, elämän esittämistä itse elämisen sijasta. Dora on rakastanut Narkissoksen tapaan siihen, miten hän heijastuu lammen pinnalta: kameran linssistä.

Hän asetteli lautaset paikoilleen, valkoisia, eriparisia, ympäri maailmaa kerättyjä: kun keräsi vain valkoisia astioita, ne sopivat aina yhteen. Croissantit pienessä punoskorissa liinaan käärittyinä. Appelsiinimarmeladia, Bonne Maman -merkkinen oli kauneimmassa purkissa, kirjaimet kuin käsin piirretyt. Vadelmia ja mintunlehtiä. Täysmaitoa valkoisessa posliinikannussa. Appelsiinimehun hän oli joutunut ostamaan valmiina, mutta lasikannussa se näytti itse puristetulta. Sitten takaisin sisälle jauhamaan kahvipavut, lautalattian viileys, kattorosetin heikko varjo hiuksilla. Kuuma vesikannu ja lasinen Chemex-suodatinkarahvi pöytään, kaataminen piti tehdä vasta ulkona, se sopi sinne, pyörivät tasaiset liikkeet, kahvinruskeat tuolit, maitokahvin värinen pöytäliina, jopa liian sävy sävyyn, onneksi kynsilakka oli herukanpunaista. Säröä, täydellisyys vaati sitä. (s. 25)

Doran elämä pysähtyy eräältä kustantajalta tulevaan meiliin, ja tästä viestistä alkaa Hakkaraisen hykerryttävä kieputus, jossa lukija saa kiehnätä myötähäpeässä Doran puolesta. Bloggari ajaa itseään yhä syvemmälle lampeen, jonka pinnassa väreilee täydellinen omakuva. Doran hahmo saa riemastuttavia piirteitä, ja pieteetillä luotu henkilöhahmo vain voimistuu voimistumistaan. Tässä on eittämättä yksi modernin kotimaisen kirjallisuuden ärsyttävimmistä ja siksi todellisimmista hahmoista: narsisti, joka ei katso itseään vaan luomaansa kuvaa itsestään, kunnes kuvasta tulee totta ja todellisesta ja menneisyydestä vääristymä tai epäselvä ääriviiva, joka pitää poistaa.

Pilaamatta lukukokemusta ja tarinan hulvattomuutta en kerro Dorasta enempää. Tämä kirja täytyy itse aistia. Mutta varoitan: Hakkarainen on kirjoittanut teoksen, joiden eri tasot välillä sotkeutuvat kuin angoralankakerät toisiinsa. Se pitää lukijan hereillä, hieroo aivonystyröitä ja pakottaa ajattelemaan. On ilmiselvää, että kaiken kirjoitetun takana asuu paljon symboliikkaa. Mitä sanotte jättilumpeenlehdistä, jotka ovat niin massiivisia kelluessaan veden pinnalla, että pystyvät kannattelemaan ihmisen? Mitä sanotte Kristallipalatsista, jonka lasiset seinät päästävät valon läpi ja säilyttävät kasvien vehreyden, kukkeuden ja terhakkuuden, vaikka ulkona vihainen sade paiskaisi maata?

Tunnustan avoimesti tunteneeni itseni välillä laiskanpulskeaksi tyhmyriksi, joka ei pysy kirjailijan vertauskuvien kannoilla tai henkilöhahmojen todellisen minuuden jalanjäljillä. Kuka kirjassa on oikein kuka? Kuka on bloggari, kuka tutkii Wildea, kuka metsästää bloggarin komeaa valokuvaajamiestä, kuka näyttää joltakin, mitä ei ole? Ihmeellistä miten moneen suuntaan romaani avautuukaan, enkä väitä tämän olevan missään tapauksessa romaanin heikkous. Kaikkialta väreilee jokin suurempi tajunta, johon en väsymykseltäni ylettänyt, mutta lumouduin niin tarinasta, etten melkein kestä tietoisuutta: mitä sitten tapahtui?

Kristallipalatsi on tyylikäs aikalaisromaani elämän lavastamisesta. Se on upeasti ja älykkäästi kirjoitettu. Toki lampun alle voi asettaa pohdinnan siitä, olisiko vähemmällä symboliikalla saavutettu enemmän, sillä kirjailijan intentio tulisi vähemmälläkin selväksi. Se on aihe, joka itseänikin on usein riivannut. Miksi elämästä on tullut pelkkä lasinen kupoli, jonka alle asetellaan kauniita tavaroita ja täydellisen kuohkeita kiharoita? 

Lue Kristallipalatsi, jos et kestä lukea lifestyle-blogeja. Lue Kristallipalatsi, jos rakastat lifestyle-blogeja. Lue Kristallipalatsi, jos et ymmärrä tai ymmärrät estetiikkaa ja taidetta. Hakkarainen ei varmasti kylmetä tai jätä tunnottomaksi. Mutta Hakkarainen saa sinut haluamaan kasvitieteelliseen puutarhaan katsomaan jättilumpeita ja lainaamaan kirjastosta Oscar Wildea.  

Täydellisyys viittasi aina luonnon sattumanvaraisuuteen. Täydellisyydelle ei ollut antaa reseptiä, ei ohjetta jota seurata, luonnossa ei sellaista koskaan ollut, kauneus järjestyi sattuman ja kaaoksen varaan, ja silti kaikessa oli oma rytminsä, toistuvat kuvionsa, samat tähtikuviot taivaalla ja terälehdissä. (s. 106)

PS. Anna-Kaari Hakkaraisen lukupiiri kokoontuu Helsingin kirjamessuilla perjantaina 28.10. klo 16-17.30 kakkoskerroksen auditoriossa (sali 201). Jos haluat kuulla kiehtovasta kirjasta lisää, tule sinne! Tilaisuus on vapaa kaikille messuvieraille. Lisää messujen lukupiireistä: 

http://kirjamessut.messukeskushelsinki.fi/messuilla/lukupiirit/