Lainattua hampurilaista bluesia

Karin Ingrid Louise Ehrnrooth: Hamburg blues
Gummerus, 2015
522 sivua
Lainattu kirjastosta

Ensilumi on satanut, mutta se tuskin pysyy maassa päivää kauempaa. Se näyttää avuttomalta verrattuna kotimaan lumeen. Maa on lämmin, vaikka on marraskuu. Siellä täällä lumi peittää alppiruusupensaiden lehdet ja nurmikon. Puutarha näyttää laikukkaalta. Ihan kuin valtava friisiläislehmä tekisi siellä kuolemaa. (s. 37) 

Joskus on kerta kaikkiaan sietämätöntä, kun tuntuu, että kirjailija on lainannut sinun maailmastasi. Me kaikki tiedämme, että lukeminen on (pahimmillaan ja parhaimmillaan) ilmainen matka omaan sisimpään, jossa monet meistä poteroisivat mieluiten yksin. Siellä omimmassa pimeydessä on vaikea kohdata joku toinen. Vaikkapa kirjailija. Vaikeaa, koska se on niin hämmentävää. Ja ihanaa.

Kenraalin tytär Turusta, kuvataiteilija ja valokuvaaja Karin Ehrnrooth jätti kotikaupunkinsa 80-luvun alussa parikymppisenä ja lähti takki avoinna Hampuriin. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin eräs toinen, samanikäinen pikkukaupungin tyttö jätti hämäläisen kotikaupunkinsa ja lähti 250 km Hampuria alemmas Teutoburg-metsän kupeeseen. Ehrnrooth aloitti pitkän matkansa taiteilijuuteen. Tuo toinen nuori nainen palasi nyrjähtäneenä kotiin puolen vuoden päästä. Mutta molempien sydämessä tapahtui sama yhtäaikainen lohkeaminen ja avautuminen.

Me jätämme tietyt elämänvaiheet taaksemme, koska auttamatta kasvamme ja viisastumme ja tiedämme sitten toisin. Karin Ehrnroothille jääminen uuteen kotimaahan oli mahdollista; hän oli maahanmuuttaja kutsumuksesta ja siitä tuli hänen elämänsä suunta. Sillä toisella tytöllä ei ollut vaihtoehtoja. Itsensä löytämistä oli jatkettava vanhassa kotimaassa, jonka ravintoloissa ei voinut tilata Alsterwasseria tai jonka sämpylöiden väliin ei tungettu sekä marmeladia että juustoa. Meni vuosia kaivatessa niitä asioita, mutta nyt olen jo aivan muualla.

Ehrnroothin autofiktiivinen romaani lähtemisestä ja kaipaamisesta, Hamburg Blues, on juuri sitä, mitä sen nimi sanoo: yhtä sinistä säveltä. Se on episodimainen päiväkirjaromaani nuoren taiteilijaminän synnystä, toisaalla olemisesta, ikävästä, muuttamisesta, ihmisten löytymisestä ja rakkaudesta. Minulle on aivan sama, tapahtuivatko nämä kaikki asiat oikealle Karinille, joka romaanin kirjoitti. Sillä paljon niistä tapahtui minulle, hieman eri mittakaavassa ja toisen makuisinakin, mutta siinä samassa maassa, joka on lyönyt ikuisen leiman otsaani.

Hamburg Blues on surumielinen melodia meille, jotka kaikesta huolimatta rakastamme tuota maata. Wir lieben es, weil wir nicht anders können.

Karin kaivaa itselleen kolon Hampurin yöelämään, huorien, taiteilijoiden, vapaa-ajattelevien opiskelijoiden ja St. Paulin ympyröihin. Hän on läpi matkan eksyksissä kulkeva tyttörukka, joka haluaa, halajaa, begehrt, mutta löytäminen on työlästä. On niin vaikeaa nimetä se mitä tarkalleen etsii. 

Karin ihmettelee, typeröityy, rakastuu, nauttii, tunnustelee, häpeää, kaipaa, juhlii, valokuvaa, kirjoittaa, opiskelee saksaksi tylpällä suomellaan – tai ruotsillaan. Hän on väärä tyttö oikeassa paikassa, oikea tyttö väärin väärässä paikassa, aina asian vierestä ja hieman outo. Hän on muuttanut maahan oma kulttuurinperimä harteillaan, mutta lastista pitäisi jättää jotakin olennaista voidakseen sopeutua ja tulla onnelliseksi. Lopulta hän kuitenkin asettuu ja sopii Hampuriin, omalla vinolla tavallaan. Miten suloista olikaan lukea Karinin kompuroimista! Hän oli kuin minä (paitsi etten koskaan ollut yhtä valloittava!). Hän oli yhtä surumielinen ja onnellinen kuten minä, nämä kaksi puolta kiinni toisissaan kuin tahmeat valkoiset paperit, joille jonkun tehtävä oli kirjoittaa uutta tarinaa.

Olen tuntenut lukuisia samoja asioita kuin Karin, olen avautunut ja katsonut saksalaista kulttuuria samalla tavoin, ihmetellen maahantulijana lähes samoja asioita kuin hän. Olen kävellyt pitkiä matkoja vain päästäkseni jonnekin aivan kuten Karin kävelee sillä erotuksella, että minulle syyt olivat pragmaattiset, Karinille henkisemmät. Mutta se kävelemisen voima ja nautinto ja tarve – sen minäkin tunnistan! 

Olen kohdannut saksalaisen epäreiluuden ja kapeakatseisuuden aivan kuten Karin, aikana jolloin Google ei kertonut meille mitään eikä faktoja ollut helppo tarkistaa hivuttamalla puhelinta sormella. Yksityiskohdissaan naurettavaa, mutta olen käynyt Subito-nimisellä klubilla kuten Karinkin – vain eri kaupungissa ja hieman myöhemmin. Olen törmännyt saksalaiseen pikkutarkkuuteen ja ymmärtänyt, että omassa kotimaassani asioilla on aina toinenkin puoli, vaikka sitten se metsäläisempi. Saksassa puolia on vain yksi. Sen kuka nyt sattuu olemaan omasta mielestään vallassa: virkailija, kaupanmyyjä, asiakaspalvelija, vuokraemäntä.

Oli kohtalon ivaa, että Bieberhaus* ja Schauspielhaus** olivat naapureina. Yleisesti niitä pidettiin kovin erilaisina laitoksina, mutta monia yhtäläisyyksiä niillä silti oli. Tuttavapiirini saksalaiset eivät olleet tietenkään koskaan käyneet Ausländerbehördessä. He eivät voineet tietää, miten siellä toimittiin. Osan Bieberhaus-retkistä olisi hyvinkin voinut siirtää näyttämölle ja osa näyttelijöistä käyttäytyi kuin eräänlaiset tylsimykset ja virkamiehet. (s. 263) 

(*suom. majavatalo; tässä maahanmuuttovirasto = Ausländerbehörde
** teatteri)

Irrottautuminen Hamburg Bluesin maailmasta teki lähes kipeää. Tuo oranssi kirja on kuin päiväkirjamuistoni tai ajatus, jonka olen jo Saksasta unohtanut, sen sunnuntaikakkupaloista ja dubatusta Dallasista. Jätin sinne suuren, mahdottoman rakkauden, koska oli vielä kovin nuori ja tulevaisuuttani pystyin rakentamaan vain Suomessa. En kadehdi Karinia yhtään; kahden maan välissä eläminen on järjetöntä identiteettituskaa, josta tuntuu olevan niin kovin vähän hyötyä.

Mutta sittenkin: sen vuoksi – ja vain sen vuoksi – olemme tänään juuri tässä missä olemme. Ja juuri tällaisina.

Siksi Hamburg Blues on minulle rapsodia. Vapaamuotoinen ja helppona lähelle tuleva. Sen rytmi tavoittelee korviani, sormiani, jalkojani. Haluan samaan matkaan, kuulla ja tunnustella Karinin katuja Hampurissa. Aivan kuin olisin ollut siellä itsekin. 

Tämä ei ole suuri kaunokirjallinen romaani, jonka tekninen taidokkuus hivelee kaikkia aisteja, mutta tämä on tarina, jonka olen aina tahtonut kuulla, vaikka en tiennyt sitä heti. Tämä tarina oli kirjoitettu minulle. Ehrnroothilla on jokin vangitseva tapa – ehkä hieman epätäydellinen ja siksi inhimillinen – kertoa eletystä elämästä ja ihmisistä, joita Karin tapasi. Hampurin taiteilijapiirit vilisivät 80–90-luvuilla outoja hahmoja, ja niiden hahmojen kirjo löytyy tästä kirjasta. Ajan henki ja Hampurin satamakaupunkisumu ropisevat kirjasta silmille ja jouduttavat uteliaan lukijan matkaa. Koskaan et tiedä, keitä seuraavaksi Karinin kanssa tapaat: prinssejä, taiteilijoita, sutenöörejä, huoria ja rokkareita tavallisten taideopiskelijoiden ohella. Romaani ei ole tylsä; se on tarpeeksi elänyt kiinnostaakseen. Tämän luen auttamatta Ehrnroothin hyväksi. 

Jos Vinoon varttunut tyttö, kirjailijan edellinen romaani omasta lapsuudesta, olikin kuohuttavampi ja yksi itselleni mieleenpainuvimmista lukuelämyksistä koskaan, on Hamburg Blues aavistuksen aikuisempi ja edellisen viileämpi isosisko. Minulle se on kirja, jonka sijoitan hyvien muistojen kirjahyllyyn, sivelen selkämystä toisinaan ja hymyilen tyytyväisenä sille, että me kaikki onneksi kasvamme ja tiemme johtaa oikopolkujen kautta aina perille, jonnekin aikuisuuteen.

Askeleet, joita otamme elämässä tiettyyn suuntaan tai suuntiin, määräävät kohtalomme ja tulevaisuutemme. Nopat, joita heitämme… Ymmärrän, ettei tarvita montakaan heittoa tai askelta suuntaan, joka ei ole suoranaisesti väärä, muttei oikeakaan. Tekoja, jotka ajan mittaan osoittautuivat virstanpylväiksi, suunnannäyttäjiksi. (s. 520) 

Hamburg Blues on romaani lähtijöille ja ikuisille etsijöille, nuorille rakastuneille ja niin: saksankielentaitoisille. Se on ehdottomasti romaani kaikille niille, jotka tietävät, mikä on Vokuhila ja jotka ovat joskus olleet nuoria yönihmisiä tuossa maassa. 

Lopuksi: Kirja on saanut kritiikkiä kirjoitusvirheistään ja heikosta oikoluvusta, mikä on aivan aiheesta. Tarkkuuden puute on vaivannut niin kirjoittajaa kuin kustantajaakin. Kun saksalainen Strasse (katu) kirjoitetaan Stasse, verbien taivutus ontuu tai sanojen perään tulee ylimääräisiä kirjainlyöntivirheitä, tekee mieli inahtaa ääneen tekijöiden suuntaan. 

Huolimattomuusvirheitä keskivertoa enemmän, mutta sitten kysyn: Kenen elämä onkaan täysin ilman typoja? Suljen kielenhuoltavat silmäni virheiltä nyt ja huudan onnesta ja ilosta tämän bluesin tahtiin!

Kommentit

  1. Vau, tekstistäsi huokuu läpi se, kuinka paljon kirjasta pidit. En ole tästä kirjasta koskaan kuullut, ja kiinnostuin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit