Tunnit

Helsingin kirjamessut 27.-30.10.2016

Joka kerran yhtä miellyttävä näky.

Kirjamessut ovat mainio tapa hukata viikonlopun verran aikaa, mikäli sellaiseen ylelliseen tuhlailuun on tarvetta. Ikinä ei kello käy nimittäin niin huomaamatta kuin kirjamessuilla.

Tänä vuonna olin sunnitellut tuhlaavani aikaa messuilla neljä kokonaista päivää (yrittäjähän voi päättää, milloin tekee töitään). No niin ja se siitä. Olosuhteiden pakosta pääsin messuille vain viikonloppuna ja perjantaina illaksi. Tunneista huolimatta en oikeastaan ehtinyt mitään. Nyt ihmettelenkin, olinko edes messuilla. Vilkaisu muistikirjaan kuitenkin osoittaa, että olin – tai joku oli. Ja kas, muutama uusi kirjakin katsoo minua syyttävästi tuolta tuolilta. Eivät mahdu kirjakaappiin.

Perjantai

Myöhäisen iltapäivän olin bloggarina kirjamessujen Anna-Kaari Hakkaraisen lukupiirissä (lue edellinen postaus). Hakkaraisen ympärillä leijuu jokin kiehtova aura, jonka vallassa jäin kirjailijan stimuloivaan seuraan kiinni. Unohdin täten muut messuaikeeni, ja lisäksi edessä oleva Kent-keikka sotki tajuntani loput tolkut. Niinpä en sinä iltana muuta ehtinyt, kun kirjojakaan en saanut vielä ostaa. Messuhalli oli kuuden jälkeen ihanan hiljainen, nuokkui vähän unohdetun tunnelmaa. Sovin kuitenkin treffit keikkakaverini kanssa ja suunnistin kirjojen kuohusta kohti mustanpuhuvia Ikealand-killejä. Sinetöin sillä koko viikonlopun kohtalon. En voi enää valvoa puoli kahteen. En voi juoda karpalolonkeroa enkä todellakaan voi olla syömättä kunnon lämmintä ruokaa (onnistuin illan aikana missaamaan ruokatarjoilun KAHDESTI). 20 vuotta sitten se oli normi; nyt säännölliset unet ilman alkoholia ovat kaiken a ja o – sekä lauantaina ehdottomasti pitkään nukkuminen.

Lauantaiaamu ja brunssi

Kirjailijavieraat bloggaribrunssilla 

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla bloggaajana ja ilmoittautunut aamuyhdeksältä alkavalle bloggaribrunssille, jonka meille järjesti Bonnier (iso kiitos!). Tuokion vetivät superkonkarit Anna-Riikka Carlson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Tähtipaikalla istuivat jo vuosikymmeniä nimeään kirjojen kansiin takoneet kirjailijat Claes Andersson, Riitta Jalonen, Hannu Mäkelä, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis, joista etenkin ensimmäinen herrasmies kiinnosti minua kovin. Koska en kuitenkaan löytänyt kotona seitsemän jälkeen jalkojani tai silmiäni, eivätkä julkiset tohdi kulkea turhan usein, saavuin brunssille vasta ennen puolta kymmentä. Onneksi minua odotti sentään siellä yksi croissant, viineri ja reilusti kahvia – vähemmällä en siihen aikaan lauantaina olisi ollut siedettävä.

Mutta koko brunssin ajan olo oli kuten varmasti Ruotsin rokkikukkosilla hotellihuoneessaan. Paleli ja keskittymiskyky läheni muurahaisen tasoa. Kameran olin tietysti jättänyt kotiin. Luojan kiitos sain sentään täpötäydessä salissa tuolini kahvitermarin viereen. Salin seinillä oli helmikekkoshenkinen kuumailmapallotapetti. Ajattelin Vieraita koko ajan.

Herra Andersson tuo mieleen edesmenneen isäni. Ikäeroa herroilla olisi vain 8 vuotta. Heissä molemmissa oli/on samanlaista hiljaista arvokkuutta. Isääni hienompaa miestä en tietenkään tiedä, mutta herra Andersson kurottaa hieman siihen suuntaan. Ja miten suuri helpotus, kun kirjailija totesi puheenvuorossaan, ettei kirjallisuus ole mihinkään kuollut tai kuolemassa. Koska kuoleman jälkeen ei kuulemma tule mitään.

Claes Andersson sanoi, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään, vaikka hän kirjoittaisi Star Warsista. Sittenhän se on niin, että lukija lukee aina itseään, vaikka hän lukisi Snellmania tai Mäkelää. Loputon jahkailu fiktion ja faktan välillä ja niiden suhteesta on turhaa. Kyllä Claes tietää. Siksikin haluan lukea hänen Meilahti-tarinansa mahdollisimman pian; kenetköhän niiltä sivuilta löydän?

En ole aikaisemmin perehtynyt Hannu Mäkelään; olen jotenkin kehdannut ohittaa hänen tuotantonsa. Kuuntelin häntä jo syksyllä aikaisemmin Kuukauden kirjaklubissa Dubrovnikissa, mutta vasta nyt todella kuulin häntä. Miten mielenkiintoinen puhuja! Mies, joka herää aamuyöstä 4–5 aikaan kirjoittamaan ollakseen kahdeksan jälkeen jo valmis, hämmentää minua, alati liian vähän nukkuvaa. Vai että on sellaisiakin kantavia rutiineja. Mäkelä vertasi hienosti kirjailijan työtä arkkitehdin työhön, joka alkaa perustusten suunnittelulla. Lopulta talon ollessa valmis avataan ovi ja katsotaan tuleeko lukija sisään. Tämä lukija ei ole vielä huomannut tulla. Anteeksi, etsin oven!

Anja Snellmanin sympaattisen tiedostava tapa esiintyä toimii. Hän onnistui jälleen kuulostamaan niin mielenkiintoiselta, että aion lukea hänen uusimman Lähestyminen mahdollisimman pian myös (no, minun henkilökohtaisessa aikakäsityksessäni siis).

Tuula-Liina Varis on aina jättänyt minut hieman kylmäksi, enkä valitettavasti muuta käsitystäni hänestä nytkään. Se on tietenkin sääli, sillä hänen kirjansa ovat kuulemma loistavia. Minulla ei siis ole mitään syytä olla tutustumatta Variksen uusimpaan Huvilaan, varsinkin kun kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan kaunis ja latautunut.

Tästä suurjoukosta Jalosen Riitan Kirkkaus on tuntunut olevan syksyn kehutuimpien kirjojen joukossa. Romaanin aihe on toki uteliaisuutta herättävä: se kertoo skitsofrenian vuoksi parantolahoidossa olleesta australialaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924–2004). Etenkin kirjan kaunis kieli on kerännyt kukkasia. Jos nainen on naimisissa kirjailija Olli Jalosen kanssa, on se jo riittävä syy lukea Kirkkaus. Jalosen Miehiä ja ihmisiä on yksi vaikuttavimmista ja itselleni rakkaimmista lukuelämyksistä.

Brunssin jälkeen kävin kuuntelemassa, kun Venla Hiidensalo haastatteli Anna-Kaari Hakkaraista ja Johannes Lahtista tyhjän paperin kammosta, siitä millaista on aloittaa uuden kirjan kirjoittaminen. Keskustelu ei ehkä ollut saanut täysin tasavertaisia pareja, joten paljon sinänsä mielenkiintoisesta aiheesta katosi. Minun lienee kuitenkin turha enää korostaa, että Hakkaraista kuuntelisin vaikka nukkuessani; hän on yksi minuun viime aikoina suuren vaikutuksen tehneistä kirjailijoista. Lukekaa Kristallipalatsi, hyvät ihmiset!

Lauantai-iltapäivä

Laura Honkasalon ja Pia Pesosen keskustelua viattomuuden ajasta, 60-luvusta, en onneksi missannut, sillä se oli kertakaikkisen hyvä. 60-luvun tapakulttuurimuutos ja emansipaation alkutaipaleet ovat luoneet muhevan pohjan kirjallisuudelle: murros naisissa ja naiseudessa on tapahtumassa ja tiedon valta alkaa saavuttaa yhteiskuntaa. Silti kaikki on vielä hyvin pikkusievää, kun aikaa katsoo täältä kaukaa 2000-luvulta. Laura Honkasalo vinkkasi keskustelussa Elävän arkiston dokumentista Kaksi Haukilahtea, jossa tarkastellaan kahta suomalaista Haukilahti-nimistä paikkaa. Toinen sijaitsee Espoossa, toinen Kainuussa. Vaikka dokumentti on vuodelta -73, se tarjoaa ajankuvaa samassa, viattomassa hengessä. Tämä puolen tunnin makupala kannattaa tsekata vaikkapa tulevana viikonloppuna.

Kolmen jälkeen löysin itseni uupuneena istumasta pressitilasta pahvikahvin kera, ja oli pakko luovuttaa. En kerta kaikkiaan jaksanut enää askeltakaan väsymyksen ja väsymyksen ikeessä. Vaikka Mark Levengoodin hymy oli alun perin suunniteltu päätös lauantaille, keräsin kirjakassini ja luovutin, jotta en jäisi nukkumaan kokolattiamatolle. Sieltä ei Markaan olisi tullut minua hakemaan.

Sunnuntai

Päivä alkoi jo niin huonosti, etten osannut lukea Reittiopasta oikein. Epäonneni vuoksi saavuin messuille aamulla 7-vuotiaan seuralaiseni kanssa taksilla, mitä ei sitten tässä elämässä varmasti tapahdukaan toiste. Koska varsin vaativa avecini halusi kunnon messukävijän tapaan tutustua HETI kirjatarjontaan, Mimmi-lehmään ja Tatuun ja Patuun, jouduin jättämään väliin suunnitellun keskustelun. Myöhemmin saimme seuraksemme vieläkin nuoremman kirjafriikin, 2-kuukautisen ensikertalaisen, jonka kanssa harjoittelimme messutungoksessa luovimista. Suoritus kelpuutettiin; vauvasta kehittyy vielä todellinen messuhullu.

Päivän ainoa lava-annokseni oli iltapäivän perinteinen Helsingin sanomien esikoisehdokkaiden katselmus (entinen nk. paneelikeskustelu, vaan ei kyllä ollut enää), jonka olen nauttinut niin kauan kuin muistan. Mieleen on jäänyt mm. se, kun Miika Nousiainen ja Laura Lindstedt olivat vihreitä ja tentattavina lavalla. Nyt heidän paikallaan istui jälleen uusia hämmästyttäviä esikoisia, joista pari olen jo lukenut (Pohjalainen ja Rytisalo). Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa minulla oli jo kotona kirjastolainassa, mutta jouduin sen ikävä kyllä palauttamaan kaiken kiireen keskellä. Siinä kuitenkin romaani, jonka 2-kuukautisen ystäväni äiti toivottavasti lainaa luettavaksi.

Esikoiskirjailijuus on varsin vakavaa puuhaa. Ehdokkaat lavalla 30.10.2016.

Tänä vuonna esikoisehdokkaiden yleisöpenkit olivat viimeistä myöten täynnä. Johtuiko se Paperi T:n runokirjasta vai uskomattoman rikkaasta esikoisvuodesta ylipäätään? Nyt kun tätä kirjoitan, tajuan vasta, ettei Antti Ritvanen edes ollut ehdokkaiden joukossa, vaikka se oli vielä alkuvuonna monen lukijan mielestä itsestäänselvää. Musiikki loppui, eikä penkkejä ei riittänyt kaikille. 

Conclusion

7-vuotiaan messuvalinnat

Jos 7-vuotias seuralaiseni jaksoi kirjamessuilla melkein 7 tuntia, tarkoittaako se, että minun olisi pitänyt jaksaa jotakin yli 40? Siinä tapauksessa olen vielä velkaa messuille. Voisin lunastaa tunnit lupaamalla lukea ahkerasti koko loppuvuoden ja jättää keikat nuoremmille, heiluttaa kudinta ja vajota ikäni oikeuttamaan keinutuolinarinaan.

Onneksi olen varsin nirso musiikinkuluttaja, ja kun The Curekin jo kävi täällä, ei ihan heti ole tulossa tarvetta tanssia. Loppusyksyn siis kudon (joo joo, se on NEULOA) rauhassa, tapailen Kasper Strömmanin viisauksia (en ikävä kyllä Kasper StömmanIA!) ja juon paljon glögiä ja teetä. Syömistä ei myöskään sovi unohtaa. 

Messutellaan taas vuoden päästä! Ja kiitos kaikille ihanille bloggarikollegoille, joita tapasin niin osastolla kuin takahuoneessakin. Suurkiitos Helsingin kirjamessujen organisaatiolle siitä, että jaksatte joka vuosi kasata meille sanantekijöille ja -tutkijoille tällaisen innostavan tapahtuman. <3 

Aikuislukijan monipuoliset messuvalinnat. Mies vasemmalla on kuvausrekvisiittaa.