Kiitettävän yllätyksen runoutta

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi, 2015
254 sivua
Lainattu kirjastosta

On toukokuu ja tavallinen tiistaiaamu. Lapset lähtevät kotoa reppuineen, aikuiset kiirehtivät töihin. Kevät levittää varhaista valoaan itäiseen pikkukaupunkiin. Mutta päivästä ei tule tavallinen Aino ja Kristianille. Heidän Maija-tyttönsä ei koskaan ilmesty kouluun. Maija katoaa matkallaan, eikä kukaan tunnu tietävän  miten ja minne. Yhtäkkiä Maijaa ei vain ole enää missään. On kuin läheinen metsä olisi niellyt tytön.

Markku Pääskysen tuotanto oli minulle entuudestaan täysin tuntematonta. Ilman ennakko-odotuksia tai taustatietoa lähdin Sielut-romaanin matkaan (Pääskysen kielen hienoudesta olin kyllä kuullut huhuja). Joskus nämä hetket ovat parhaimpia. Kun tie on uusi, tuttua ei ole mikään muu kuin kieli jolla kirja on kirjoitettu. Voi kulkea eteenpäin katsomatta taakseen. On yksin kirjan tehtävä kirittää askelia, antaa viedä tai olla viemättä.

Romaanissa katsotaan yhden päivän ajan Ainon ja Kristianin silmin yhtäkkistä arkea ilman lasta. Mitä vanhemman sisimmässä tapahtuu, kun jokin yllättävä voima tempaisee kourallaan maan jalkojen alta? Kun kaikki normaali katoaa? Miten aikuinen lähtee rakentamaan uutta todellisuutta vanhempana ja puolisona, kun pelkojaan ei voi sanoa ääneen, ettei vain manaisi pahinta tapahtuneeksi? Miten pelko lamaannuttaa vanhemmuuden?

Rinnalla Maijan katoamista kehystää kahden kaveruksen, Taiton ja Ilarin tarina. Kuin ketkä tahansa pikkupojat he kuluttavat tunteja koulun jälkeen seikkailuja etsien, poukkoillen ja hetkessä eläen. Taito, keksijäluonne, joka rakentaa kaikkea kaikesta ja hänen paras ystävän Ilari: Pojat olivat tunteneet toisensa koko ikänsä. Niinpä he omien ajatusten lisäksi ajattelivat toistensa ajatuksia. Jossakin vaiheessa heille tulee mieleen liittyä etsijöiden joukkoon ja jäljittää Maija. Vastapainona aikuisten aikuiselle huolelle näille pojille koulukaveri on vain hävinnyt leikkiensä keskelle ja hänet voi löytää jostakin aivan kuten kadonneen kynän tai kirjan. Pitää vain ajatella kuten Maija, kulkea sinne minne lapset nyt menevät.

On turha puhua romaanin sisällöstä, sillä yksityiskohtia ei voi sivuta paljastamatta olennaista ja juonta. Se mitä kohden Sielut kasvaa, on romaanin ydin ja sen sisin, ehkä sielu pitäisi kai tässä kohtaa sanoa. Pääskynen vierittää tarinaa kuin kiveä pitkin loivaa alamäkeä. Vauhti tuntuu hetkittäin kasvavan, löytävän kliimaksinsa, mutta alamäki jatkuu eikä tasaista maata näykään, vaikka juuri uskot saapuvasi perille, ratkaisun äärelle. Tarinaa vieritetään aivan loppuun asti. Pikkukaupungissa asuu outoja ja erakoituneita sieluja: pihansa täyteen romua haaliva herra Hiililä, mielisairaalasta omille teilleen lähtenyt Maijan äidin kaima Aino tai tunkkainen, lihava ja outo Iida. Kaupunkia myös lähestyy uutisissa seurattu pankkiryöstäjä panttivankeineen (kuten todellisuudessa Mikkeliä vuonna 1986). Kuka tahansa heistä voi olla avaintekijä, rikollinen, paha, tarinan oleellinen pysäkki.

Vaikka mieli olisi miten vinksallaan, sitä aina hoitaa asialliset hommat, sanottiin tässä kaupungissa jossa moisio ei enää tarkoittanut metsän keskeen raivattua peltoa vaan kaupungin mielisairaalaa. Siellä hullut käyskentelevät pikkuinen kulkunen napinlävessä ja ne on kaikki napoleooneja ja neitsytmaarioita ja keekkosia, tässä kaupungissa sanottiin ja naurahdettiin pelokkaasti päälle. (s. 37)

Dekkarien aarrearkusta ammentava Sielut ei ole perinteinen jännityskertomus vaan runollinen tutkielma ennakoimattoman tapahtumisesta. Siinä on jännittynyt ja kiihkeä tausta, joka laveeraa lukemiselle jännitystarinan malttamatonta tunnelmaa. Lukija toivoo ja uskoo ja rukoilee Maijan puolesta. Uhka on todellinen ja Pääskysen taidokkain sanoin se välittyy lukijalle. On äiti, joka jää kotiin odottamaan puhelinsoittoa, viestiä, lastaan, mitä tahansa merkkiä. On isä, joka lähtee etsimään, kyselemään, keräämään tietoa, seuraamaan lapsensa jälkiä. On rakkaus heidän välissään, äidin vatsassa uusi elämä ja kaikki se mikä nyt heiltä puuttuu kuin suurin ja tukevin kiipeilyoksa pihan rakkaasta vaahterasta.

Pääskysen kynässä on täysosuma, kun se kirjoittaa Taitosta ja Ilarista. Etenkin dialogi ihastuttaa. Pojat Harvoin törmää näin tiiviiseen ja hallittuun jälkeen kuvata lapsen maailmaa. Se on yksityiskohtia myöten herkän oloista ja yhtä monimutkaista kuin ne lukuisat polut, joita pienen ihmisen päässä risteilee:

Helou, bai bai, skiuusmii, vooter kloset! Taito huusi kaikuvissa kiviportaissa ja juoksi ovelle jossa luki hänen sukunimensä. Nimi oli vanha, peräisin rajan takaa ja ajalta jolloin sanat elivät lapsuuttaan.
Mä lähden Ilarin kanssa Kaihulle.
Mene vain. Menettekö pyörillä, Taiton äiti kysyi.
Ei kun rullalaudoilla.
Olkaa sitten varovaisia.
Joo joo.
Otatteko tämän evääksi, äiti kysyi ja ojensi kinkulla ja juustolla täytetyn leivän, vettähän te saatte järvestä. Vai haluatko sekamehua mukaan?
Ei tartte. Mä pakkaan tämän repun.
Sun mummo sanoi näitä aina pretseleiksi.
Kuulostaa ihan pierulta.
Taito.
Sori. Onks totta että viidakosta oli löytynyt heimo joka ei pureskele ruokaansa?
Mitä?
Että onks se totta?
On, rakas lapseni. Se on totta, kaikki on totta, äiti sanoi ja hymyili. Tule sitten viideksi syömään. (s. 70–71)

Ikävä kyllä siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

Sielut on ehdottomasti kauniin kielen tarina, hallittu kielellinen taideteos. Sitä krediittiä ei romaanilta voi ottaa pois. Rakastan kohtauksilla ja tarinaa kuljettavalla dialogilla ladattuja aktiivisia romaaneja, joissa tapahtumien aikaväli jännittyy yhtä päivää pidemmäksi, eivätkä tämäntyyppiset kerronnat kuulu yleensä lempikirjojeni joukkoon. Silti en voinut olla pitämättä Sieluista. Kirjailija Pääskysellä on taito pyydystää sanoja omaperäisiksi kielikuviksi, joissa odottamaton yhdistetään vanhaan tuttuun: […] ja maa oli mustaa ja pimeää, niin kuin se olisi kääntynyt nurin ja paljastanut kosteat limakalvonsa taivasta kohti (s. 199).

Minua häiritsivät kuitenkin Taito-pojan ajatuskiehkurat, jotka paikoin sotkeutuvat kovin monimutkaisiksi vyyhdeiksi. Niistä karkaili aikuismaisia insinööritason termejä tekniikasta (Ramsdenin okulaari, kromaattinen aberraatio, fotoninen putkisto, metempsykoosi, konsentroitunut). Ne särkivät tunnelman ja harmittivat – epäuskottavuus tämän tasoisessa tekstissä saa hiukkasen sapiskaa. Lukemista väsytti myös tapahtumattomuus ja kevätpäivän verkkainen kuluminen. Kaksi ja puolisataa sivua uhan vierittämistä ilman pysäyttäviä kliimakseja tai jännitteen purkauksia puuduttaa mieltä ja lukijan mielikuvitusta. Loppuun oli silti kuljettava, sillä millaisen rauhan lukijasieluni olisikaan saanut tietämättä Maijan kohtaloa. 

Ja kyllä, loppuun oli jätetty kiitettävä yllätys.