Lähimmäisenrakkautta takapenkillä
Laura Lehtola: Takapenkki
Otava, 2017
270 sivua
Voitettu Otavan FB-arvonnasta
270 sivua
Voitettu Otavan FB-arvonnasta
Aurinkotuolissa lojuessa voi joutua sadettajan kynsiin... |
Mikä yhdistää parikymppistä nuorta miestä, joka on
syrjäytymisvaarassa, 17-vuotiaana raskaaksi tulevaa lukiolaistyttöä ja keski-ikäistä
työkkärituulaa, joka on tasaisesti naimisissa tasaisen Topinsa kanssa?
Heistä kukaan ei ole taatusti kirja- tai leffakankaan sankarihahmo,
vaan pikemminkin jokainen on naurettavuuksilla tökitty stereotypia. Tiedättehän
te ne keski-ikäiset tädit, joiden eväsleipien välissä on tuttavallista juustoa
ja kurkkua ja jotka leikkaavat hiuksensa kätevään paplarikampaukseen? Ja ne
huolimattomat, yksinkertaiset teinitytöt, jotka eivät osaa pitää tavaraansa piilossa
tai hurvitellessa huolehtia asianmukaisesta ehkäisystä? Entä sitten syrjäytyvät
luuseripojat, joita ei kiinnosta mikään eikä ainakaan työ, koska siinä pitää vastineeksi
suorittaa?
Nyt näitä antisankareita yhdistää ainakin Laura Lehtolan Takapenkki, joka on kuin modernilla autobaanalla kaahaava kulmikas,
mattamaalattu Fiat Uno toinen etuovi klommollaan.
Lehtolan esikoinen parin vuoden takaa, autoteema-aloitus Pelkääjän paikalla on ehdottomasti yksi
suosikkiesikoisistani; siinä on jokseenkin kaikki maku elämästä yksissä
kansissa: kirpakkaa, kuplivaa, kyyneltä ja kuolemaa. Ja nasevaa dialogia! Siirryttäessä
takapenkille ovat koomiset näkymät autossa vinksahtaneet lähes satiirin puolelle ja lukijan
mukanahengittäminen muuttuu hervottomaksi hymistelyksi, hohotukseksi ja hihitykseksi.
Lehtola nousee kakkosellaan kotimaisen huumorikirjallisuuden (anteeksi kenties
alentavankin kuuloisesta lajityypittelystä) yhdeksi johtavista
naiskirjailijoista, Miina Supisen helpommin
käsitettäväksi kumppaniksi ja Miika
Nousiaisen vastakappaleeksi (paitsi että Lehtola on parempi).
Takapenkkiä ei ole
syytä lukea kuin Lehtolan esikoista. Päähenkilöinä pyörivät nyt työvoimatoimiston
virkailija Tuula, hänen toivoton asiakkaansa Aleksi ja tälle raskaaksi tullut
nuorikko Elina, ja taustalla häärii Tuulan pedanttimies Topi, antisankarien
antisankari hänkin. Hääriipä kovasti taustalla myös yksi supermummo.
Kenenkään persoona ei kohoa siitä mielikuvasta, joka heistä heti
alkuun annetaan: Tuula on virkaintoinen tosikko, Aleksi terävä-älyinen
koulupinnari ja Elina rahalla kasvatettu teiniäiti. Kehitysromaania ei siis
heidän kohdallaan odotettavissa, mutta se tekeekin Takapenkistä niin sympaattisen ja huolettoman luettavan. Lehtola
tekee selväksi, että nyt mennään ränttätänttä eikä rakkaat lukijat tarvitse yhtään
pingottaa. Ja kuitenkin, jossakin sivujen syövereissä meitä halataan,
rakastetaan ja paijataan päähän, sillä Lehtolan huumori ei naura ikävästi sodanjälkeisen
sukupolven tuulapirjoille tai teinimutseille. Se nauraa inhimillistä naurua,
jossa kaiken käkätyksen alla on silti lämpöä ja sanoma siitä, että joinakin
päivinä me kaikki olemme kuin nämä antisankarit (minä olen ihan varmasti vähän
tuula, jotten toisinaan jopa topi!).
Kolmikkoa yhdistää kidnappaus, joka tapahtuu oikeastaan
vähän vahingossa. Sinne päästään kuitenkin vasta kirjan loppupuolella. Se on
tarinan kliimaksi ja ei ole; kidnappauksen jälkeen romaanin paras kutina hellittää,
mutta sitä ennen on kyllä hyvän olon hormonit päässeet jylläämään. Takapenkki on nautinnon kirja, koska sitä
lukiessa voi kerrankin keskittyä vain lukemiseen ja heittää analyysianturat
niskalepoon.
Älkää käsittäkö väärin. Ei kirja silti ole pelkkää slapstickiä
vailla sydäntä. On Lehtolalla agendansa. Miten se itse kullekin avautuu,
riippuu lukijasta. Koska kirjan sydän on se mummo, lusmuilevan ja äidittömän,
isättömän Aleksin ainoa aarre. Isoäiti, joka on täynnä anarkiaa ja kuria. Sillä
kurilla Elsi Sahanen (tuo nimi!) pistää järjestykseen niin lapsenlapsensa kuin
yhteiskunnankin. Elsi Sahanen kohoaa Takapenkin
odottamattomaksi tähdeksi, tuo kulisseista nouseva kaikkien rautamummojen kirkas
esikuva.
Lehtolan taito on kirjoittaa näistä stereotypioistakin
inhimillisiä. Vaikka tällä lukijalla napsuivat välillä kynnet joidenkin
hahmojen saamattomuuden takia, on hyvä ymmärtää, että Lehtola tykkää heistä
kaikista kovasti, seisoo enkelinä antisankariensa takana. Kyllä he pärjäävät, sittenkin
kun takakansi suljetaan ja pelleily on ohi.
Vielä muutama sana kielestä. Se on eittämättä yksi romaanin isoista iloista. Hauskuudessaan se on hiottua, hiottunakin hauskaa. Sillä tavalla
alleviivaamatta, hei nyt me kaikki
n-a-u-r-e-t-a-a-n! Ihan vain kuin ohi mennen Lehtola huvittaa.
Kun oli pikkujantteri, meillä oli vielä
oranssi sähkövatkain. Mummi oli voittanut sen vuonna -75 osuuskaupan
avajaisista. Sillä on yöpöydällä kehystettynä valkoreunainen mustavalkokuva,
jossa se hymyilee sähkövatkain sylissä kaupan edessä kuin moottorisahamurhaaja.
Pari vuotta sitten uutena vuotena vatkain lopulta hajosi, kun tehtiin Jägiksen kanssa korsolaisille mimmeille shotteja. (s. 75)
Pari vuotta sitten uutena vuotena vatkain lopulta hajosi, kun tehtiin Jägiksen kanssa korsolaisille mimmeille shotteja. (s. 75)
Meillä on Kyröä, Hotakaista, Nousiaista, Tervoa, Terrasta,
Tammista, Paasilinnaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen aina ihmetellyt,
mikseivät naiset kirjoita enemmän pilke kynänkulmassa. Huumori on vaikea
tyylilaji. Saattaa mennä joiltakin lukijoilta ohi. Sekö naisia estää vai
olemmeko me todellakin se vakavampi sukupuoli? Äkkiseltään tulee Supisen ohella
mieleen toki mainio Taina Latvala,
kaikkien viiskymppisten sinkkukuningatar Kaisa
Haatanen ja pari kotimaista Bridget Jones -haamua ns. chick litin puolelta,
mutta muita huumorinaisia en tähän hihitykseen nyt kotikentältä keksi.
Parasta Takapenkissä
on se, ettei se ole huumoria huumorin vuoksi. Se on huumoria rakkauden takia. Kaikki
tässä romaanissa sittenkin rakastavat läheisiään. Nyrjähtäneesti takapenkiltä
kuikuillen, sen klommoisen kärryn uumenista. Ei mersu-rakkautta, ei kiiltäviä audeja.
Tuula, työlleen antautunut ja kidnapattu virkailija työkkäristä tietää sen näin
katsellessaan kidnappaajaansa Aleksia ja tämän nuorikkoa Elinaa:
Asiakas on hämmästyttävällä tavalla
luonteva ja läsnä. Hakee tytölle vettä ja lueskelee Wikipediasta ääneen tyttöä
huvittavia faktatietoja. Pakko myöntää, etten ollut tähän ikään mennessä
tiennyt sinivalaan peniksen olevan kaksimetrinen.
Asiakas jopa sukii tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ilman erillistä pyyntöä. Siinä mielessä hän on kyvykkäämpi kuin 98 % miehistä. Huomaan miettiväni, saisinko asiakkaan sittenkin hakemaan vaikkapa lähihoitajaopintoihin seuraavassa yhteishaussa. (s. 264)
Asiakas jopa sukii tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ilman erillistä pyyntöä. Siinä mielessä hän on kyvykkäämpi kuin 98 % miehistä. Huomaan miettiväni, saisinko asiakkaan sittenkin hakemaan vaikkapa lähihoitajaopintoihin seuraavassa yhteishaussa. (s. 264)
Tuula, me tarvitsemme sinua!
****
Takepenkillä ovat viihtyneet myös ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirja hyllyssä.
Takepenkillä ovat viihtyneet myös ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirja hyllyssä.
Lehtola menee lukuu ja varmasti! Huumori on vaikea, mutta niin tarpeellinen laji, huumoria rakkauden takia kuten kirjoitit.
VastaaPoista