Lähimmäisenrakkautta takapenkillä

Laura Lehtola: Takapenkki 
Otava, 2017
270 sivua
Voitettu Otavan FB-arvonnasta

Aurinkotuolissa lojuessa voi joutua sadettajan kynsiin...

Mikä yhdistää parikymppistä nuorta miestä, joka on syrjäytymisvaarassa, 17-vuotiaana raskaaksi tulevaa lukiolaistyttöä ja keski-ikäistä työkkärituulaa, joka on tasaisesti naimisissa tasaisen Topinsa kanssa?

Heistä kukaan ei ole taatusti kirja- tai leffakankaan sankarihahmo, vaan pikemminkin jokainen on naurettavuuksilla tökitty stereotypia. Tiedättehän te ne keski-ikäiset tädit, joiden eväsleipien välissä on tuttavallista juustoa ja kurkkua ja jotka leikkaavat hiuksensa kätevään paplarikampaukseen? Ja ne huolimattomat, yksinkertaiset teinitytöt, jotka eivät osaa pitää tavaraansa piilossa tai hurvitellessa huolehtia asianmukaisesta ehkäisystä? Entä sitten syrjäytyvät luuseripojat, joita ei kiinnosta mikään eikä ainakaan työ, koska siinä pitää vastineeksi suorittaa?

Nyt näitä antisankareita yhdistää ainakin Laura Lehtolan Takapenkki, joka on kuin modernilla autobaanalla kaahaava kulmikas, mattamaalattu Fiat Uno toinen etuovi klommollaan.

Lehtolan esikoinen parin vuoden takaa, autoteema-aloitus Pelkääjän paikalla on ehdottomasti yksi suosikkiesikoisistani; siinä on jokseenkin kaikki maku elämästä yksissä kansissa: kirpakkaa, kuplivaa, kyyneltä ja kuolemaa. Ja nasevaa dialogia! Siirryttäessä takapenkille ovat koomiset näkymät autossa vinksahtaneet lähes satiirin puolelle ja lukijan mukanahengittäminen muuttuu hervottomaksi hymistelyksi, hohotukseksi ja hihitykseksi. Lehtola nousee kakkosellaan kotimaisen huumorikirjallisuuden (anteeksi kenties alentavankin kuuloisesta lajityypittelystä) yhdeksi johtavista naiskirjailijoista, Miina Supisen helpommin käsitettäväksi kumppaniksi ja Miika Nousiaisen vastakappaleeksi (paitsi että Lehtola on parempi).

Takapenkkiä ei ole syytä lukea kuin Lehtolan esikoista. Päähenkilöinä pyörivät nyt työvoimatoimiston virkailija Tuula, hänen toivoton asiakkaansa Aleksi ja tälle raskaaksi tullut nuorikko Elina, ja taustalla häärii Tuulan pedanttimies Topi, antisankarien antisankari hänkin. Hääriipä kovasti taustalla myös yksi supermummo.

Kenenkään persoona ei kohoa siitä mielikuvasta, joka heistä heti alkuun annetaan: Tuula on virkaintoinen tosikko, Aleksi terävä-älyinen koulupinnari ja Elina rahalla kasvatettu teiniäiti. Kehitysromaania ei siis heidän kohdallaan odotettavissa, mutta se tekeekin Takapenkistä niin sympaattisen ja huolettoman luettavan. Lehtola tekee selväksi, että nyt mennään ränttätänttä eikä rakkaat lukijat tarvitse yhtään pingottaa. Ja kuitenkin, jossakin sivujen syövereissä meitä halataan, rakastetaan ja paijataan päähän, sillä Lehtolan huumori ei naura ikävästi sodanjälkeisen sukupolven tuulapirjoille tai teinimutseille. Se nauraa inhimillistä naurua, jossa kaiken käkätyksen alla on silti lämpöä ja sanoma siitä, että joinakin päivinä me kaikki olemme kuin nämä antisankarit (minä olen ihan varmasti vähän tuula, jotten toisinaan jopa topi!).

Kolmikkoa yhdistää kidnappaus, joka tapahtuu oikeastaan vähän vahingossa. Sinne päästään kuitenkin vasta kirjan loppupuolella. Se on tarinan kliimaksi ja ei ole; kidnappauksen jälkeen romaanin paras kutina hellittää, mutta sitä ennen on kyllä hyvän olon hormonit päässeet jylläämään. Takapenkki on nautinnon kirja, koska sitä lukiessa voi kerrankin keskittyä vain lukemiseen ja heittää analyysianturat niskalepoon.

Älkää käsittäkö väärin. Ei kirja silti ole pelkkää slapstickiä vailla sydäntä. On Lehtolalla agendansa. Miten se itse kullekin avautuu, riippuu lukijasta. Koska kirjan sydän on se mummo, lusmuilevan ja äidittömän, isättömän Aleksin ainoa aarre. Isoäiti, joka on täynnä anarkiaa ja kuria. Sillä kurilla Elsi Sahanen (tuo nimi!) pistää järjestykseen niin lapsenlapsensa kuin yhteiskunnankin. Elsi Sahanen kohoaa Takapenkin odottamattomaksi tähdeksi, tuo kulisseista nouseva kaikkien rautamummojen kirkas esikuva.

Lehtolan taito on kirjoittaa näistä stereotypioistakin inhimillisiä. Vaikka tällä lukijalla napsuivat välillä kynnet joidenkin hahmojen saamattomuuden takia, on hyvä ymmärtää, että Lehtola tykkää heistä kaikista kovasti, seisoo enkelinä antisankariensa takana. Kyllä he pärjäävät, sittenkin kun takakansi suljetaan ja pelleily on ohi.

Vielä muutama sana kielestä. Se on eittämättä yksi romaanin isoista iloista. Hauskuudessaan se on hiottua, hiottunakin hauskaa. Sillä tavalla alleviivaamatta, hei nyt me kaikki n-a-u-r-e-t-a-a-n! Ihan vain kuin ohi mennen Lehtola huvittaa.  

    Kun oli pikkujantteri, meillä oli vielä oranssi sähkövatkain. Mummi oli voittanut sen vuonna -75 osuuskaupan avajaisista. Sillä on yöpöydällä kehystettynä valkoreunainen mustavalkokuva, jossa se hymyilee sähkövatkain sylissä kaupan edessä kuin moottorisahamurhaaja.
    Pari vuotta sitten uutena vuotena vatkain lopulta hajosi, kun tehtiin Jägiksen kanssa korsolaisille mimmeille shotteja.
(s. 75)

Meillä on Kyröä, Hotakaista, Nousiaista, Tervoa, Terrasta, Tammista, Paasilinnaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen aina ihmetellyt, mikseivät naiset kirjoita enemmän pilke kynänkulmassa. Huumori on vaikea tyylilaji. Saattaa mennä joiltakin lukijoilta ohi. Sekö naisia estää vai olemmeko me todellakin se vakavampi sukupuoli? Äkkiseltään tulee Supisen ohella mieleen toki mainio Taina Latvala, kaikkien viiskymppisten sinkkukuningatar Kaisa Haatanen ja pari kotimaista Bridget Jones -haamua ns. chick litin puolelta, mutta muita huumorinaisia en tähän hihitykseen nyt kotikentältä keksi.

Parasta Takapenkissä on se, ettei se ole huumoria huumorin vuoksi. Se on huumoria rakkauden takia. Kaikki tässä romaanissa sittenkin rakastavat läheisiään. Nyrjähtäneesti takapenkiltä kuikuillen, sen klommoisen kärryn uumenista. Ei mersu-rakkautta, ei kiiltäviä audeja. Tuula, työlleen antautunut ja kidnapattu virkailija työkkäristä tietää sen näin katsellessaan kidnappaajaansa Aleksia ja tämän nuorikkoa Elinaa:

    Asiakas on hämmästyttävällä tavalla luonteva ja läsnä. Hakee tytölle vettä ja lueskelee Wikipediasta ääneen tyttöä huvittavia faktatietoja. Pakko myöntää, etten ollut tähän ikään mennessä tiennyt sinivalaan peniksen olevan kaksimetrinen.
    Asiakas jopa sukii tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ilman erillistä pyyntöä. Siinä mielessä hän on kyvykkäämpi kuin 98 % miehistä. Huomaan miettiväni, saisinko asiakkaan sittenkin hakemaan vaikkapa lähihoitajaopintoihin seuraavassa yhteishaussa.
(s. 264)

Tuula, me tarvitsemme sinua! 

****
Takepenkillä ovat viihtyneet myös ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirja hyllyssä.

Kommentit

  1. Lehtola menee lukuu ja varmasti! Huumori on vaikea, mutta niin tarpeellinen laji, huumoria rakkauden takia kuten kirjoitit.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25