Yhtenä iltana alusta vois aloittaa…

Elin Willows: Sisämaa (Inlandet)

Suomennos: Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018
191 sivua
Lainattu kirjastosta

Bloggari luki kirjan ja söi jugurttia

On maanantaiyö, kuusi minuuttia vaille tiistai, kun suljen kirjan kannet. Olen hämilläni. Juuri hetki sitten, viimeisen virkkeen kohdalla sisimpäni lävisti ajatus, etten tahdo erota. Haluan kertoa siitä, nousta sängystä ja rynnätä koneelle purkamaan tyynylläni vellovia tunteita. Niitä mitä Elin Willows on saanut aikaan.

Willows on tehnyt viimeisellä sivullaan U-käännöksen. Minäkin tahdon tehdä sellaisen, palata takaisin johonkin kirjan sisäiseen, vaikka en pysty ymmärtämään miksi. Mitä minä juuri oikeastaan luin? Yritän avata jonkin yöpöydälläni lojuvista kirjoista päästäkseni tunteesta eroon. Ehkä karua Herta Mülleriä ja hänen fasaanitarinaansa; vai sittenkin Julian Barnesia? Ei, ne eivät jotenkin nyt yhtään sovi. Kynnetään liian syvällä. Pitää olla kepeämpää. Avaan puolalaisen Tomek Tryznan ”haikean runollisen” Mene, rakasta -lapsuuskuvauksen, ehkä se olisi tarpeeksi ilmavaa tähän hätään.

Mutta en pysty lukemaan juuri nyt sitäkään. En mitään. Kestää ainakin puoli tuntia että saan unta. Nukun syvää unta tunnin, lapsi herättää, haluaa viereen. Seitsemältä kellon soidessa en muista enää yöllistä tunnetta. Olen selvinnyt.

Ruotsalaisen, sittemmin vaasalaistuneen Elin Willowsin esikoisteos Sisämaa on merkillinen romaani. Aiheuttaa tuollaista, minulle joka ensimmäisen kolmenkymmenen sivun jälkeen oli valmis lopettamaan lukemisen tylsyyden ja liiallisen epätarkkuuden takia. Kustannustoimittaminen kortilla? Liikaa yritystä? Mitä tämä nyt on? Et jaksaisi? Voisitko vain tavallisesti? Ärsyttävää! Eihän tällaista voi!

Ja sitten ystäväni (ihanan, viisaan – sinä tiedät kyllä kuka olet!) neuvosta jatkan kuitenkin. Ja ihastun, tai jotenkin mystifioidun, eläydyn, pääsen tarinaan ja lopulta suren päähenkilöä. Miten ihmeessä kirjailijanalku tämän tempun oikein teki?!

Sisämaa kertoo nuoresta naisesta, joka on rakastunut ja muuttaa poikaystävänsä luokse asumaan Pohjois-Ruotsiin, tuhansien kilometrien päähän kodistaan. Hän päätyy pieneen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa, jakavat tavalla tai toisella palan menneisyyttä ja jossa ei ole oikeastaan kevättä, vain talvi ja lyhyt kesä. Parisuhde poikaystävään loppuu lähes alkumetreillä, mutta nainen jää silti uuteen kotiinsa, jonka lähelle hän ei kuitenkaan koko romaanin aikana pääse. Kylä ei työnnä naista luotaan pois, vaan nainen ikään kuin ei suostu sisään. Romaani kysyy takakannessaan, voiko missä tahansa aloittaa alusta, voiko uuden elämän luoda itselleen toisaalla.

Kirja ei ole yhtään parisuhde- tai erokertomus vaan kuva siitä, mitä tapahtuu kun ulkopuolelta tuleva yrittää mukautua. Vaikka sisäpiiri hengittää ja päästää sisään, siellä liikkuminen muuttuu vähitellen tahmeaksi, jos oman mielen hallinta ontuu.

Ensin luulen, että luen tylsää arjen kuvausta vähäisestä elämästä, kunnes tajuan mistä on kyse: Sisämaan sivuille aukeaa masentuneen ihmisen mieli, supistunut elintila, joka tarkoittaa tässä työn ja kodin turvapiiriä, valvottuja öitä ja puhumattomuutta sosiaalisissa tilanteissa. Nainen (nimetön minäkertoja) rakentaa uuden elämänsä ilman poikaystävää (häntä, myös nimettömäksi jäävää) tv:n ja sängyn välimaastoon. Siivoaminen, minuuden ilmaisemisesta ja pukeutumisesta kiinnostuminen, ihmisiin tutustuminen, kokeminen, jäävät kaikki marginaaliin, kun elämänhallinta säröilee.

Masennus harmauttaa kaiken ja etäännyttää lähimaastosta. Edes joka puolelle levittäytyvään pohjoisen luontoon minäkertoja ei pääse käsiksi: Se on liian suuri, liian uusi, liian vieras. Se ei avaudu, hän toteaa. Elämä muuttuu laimeaksi jugurtiksi, jota on pakko lusikoida päivästä toiseen: En jaksa laittaa ruokaa, jääkaapissa on jogurttia jota kaadan kulhoon, jonka otan lusikan ja muropaketin kanssa sänkyyn. Tv:stä ei tule mitään ja se sopii minulle (s. 96). Minäkertoja lipuu päivänsä läpi tarkkaillen itseään jatkuvasti suhteessa kylään, häneen ja muihin ihmisiin. Hän valvoo vaaleat yöt, autoilee ilman suuntaa, suorittaa mutta ei elä.

Ja se on siinä. Pikkuhiljaisessa kertojan masentuneeseen mieleen kaivautumisessa. Siinä on jotakin maagista. Se on mielen sisämaa, umpimielinen ja synkkäkin, aivan toista kuin rannikon huoleton kaupunkilaisuus, nuoren naisen entinen elämä. Vaikka nainen vielä jaksaa käydä töissä kyläkaupassa ja lauantaisin ulkona työkavereiden kanssa lähihotellissa, tuntuu kertojan alla oleva ohut nuora jo lukijan omissa jalkapohjissa. Siihen hapuiluun Willows on vetänyt salakavalasti mukaan.

Tahtoisin muistaa tunteita. Kuten sen miten jokin tekee kipeää, miltä tuntuu yllättyä iloisesti, millaista on kova väsymys hauskanpidon jälkeen. En kuitenkaan muista, en tunne.
[…]
    Syön päivällistä useimmiten sängyssä, laitan tyynyn selän taakse ja toisen polville ja lautasen sen päälle. Pidän tv:n auki. Katson joskus jotain. Haarukka tai lusikka, eri koostumus, sama maku. Mutta minä syön. Minä sentään syön. (s. 119)

Sisämaan lakoninen, arkinen tyyli ei kosiskele runollisuudellaan, ja silti se on paikoin lähes haurasta. Se on samalla tavalla toteavaa kuin Ossi Nymanin Röyhkeys; siinä on sen arkinen voima. Kun itse tapahtumat eivät kasva tavallisuutta suuremmiksi (herätään, mennään töihin, käydään joskus kävelyllä, tuijotetaan tv:tä iltaisin), terästyy rivien välinen ei-sanottu. Masennusta ei sanoiteta; se näytetään. Tämän lisäksi Willows sotkee lukijan kronologista tarvetta tulkita tekstiä tietyssä järjestyksessä kirjoittamalla vähän mitä sattuu, vähän milloin sattuu. Ensin ollaan kaupassa seuraamassa minäkertojan tavallista työpäivää; seuraavalla rivillä saatetaan jo hypätä ajassa taakse- tai eteenpäin, kerrata jo tapahtunutta tai viitata johonkin tulevaan. Aivan kuin joku olisi saksinut loogista tekstimassaa ja heitellyt sitten palaset satunnaiseen järjestykseen. Lukija hukkaa johtolangat, vähän hermostuu; aasinsiltoja ei ole, lukuloikat kuuluvat tähän tyyliin. Ota tai jätä.

Ottaminen vei aikansa. Olen sen verran tolkun ihminen, että ensin roiskitaan, sitten pyyhitään. Toisinpäin ei minulle toimi. Kyse ei ole siitä, että Sisämaan kerronnassa käytettäisiin loogisia takaumia; logiikkaa ei ole. Saako näin tehdä? Eikö sanaton sopimus ole, että lukijan on voitava luottaa kertojaan? Miten luottaa kertojaan, joka menee sinne tänne yhden kappaleen sisällä? On päätettävä, antautuuko Willowsin tyylille, vähät välittääkö siitä, että kerronta heittää kuin väsyneet ajatukset. Willowsin järjestys ei ole minun järjestykseni.

En tiedä missä vaiheessa se lakkasi häiritsemästä. Ymmärsin kertojaa paremmin. Yhtenä iltana. Alusta tuskin voi aloittaa, ei kukaan, ei missään, mutta yhä vieläkin mietin tuota nuorta naista ja sitä, palaako hän kenties takaisin sinne mistä lähti, minne hänen kirjan viimeisellä sivulla tekemänsä u-käännös johtaa. 

Tämä esikoisteos kuuluu sarjaan "kirja, jonka keskenjättäminen olisi ollut synti".

***

Täysien sivujen nautinto on myös lukenut tämän esikoisen ja tunsi samoin.