Isää etsimässä


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 sivua
Lainattu kirjastosta

Hyvä tarina on sellainen, että joskus se nousee kaiken kirjoitetun yli todellisemmaksi kuin ihmeellinen kieli, jota proosateoksissa yleensä kunnioitan. Toisaalta ihmeellinenkään kieli ei kanna, jos tarina sen takana on löysä, yllätyksetön ja olematon. (Yhdistelmä molempia, kielen hienoutta ja tarinan taikaa, on toisinaan sietämättömän ihanaa.)

Hyvä tarina on sellainen, että se voisi olla mahdollinen tai että lukiessa ei koko ajan nytkähdä kyseenalaistamisen tasolle, jossa kirjan tapahtumat ja henkilöiden siirrot herättävät ajatuksia tai jopa ärtymystä. On ihana asia uskoa kirjoittajaan, luottaa häneen.

Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on hyvä tarina. Erilainen, mahdollinen ja hyvin rakennettu. Symbolitasolla kuljetaan perhostutkijan ja -kerääjän maailmassa, ja toisella tasolla taas etsitään sodassa kadonnutta ja kuolleeksi epäiltyä isää. Kolmannen merkityksen romaanissa saa myös klassinen musiikki, taide ja sen vaikutus yksilölle.

Perhostutkija Max Halma ei ole koskaan tavannut isäänsä, sillä tämä oli äidin kertoman mukaan saksalainen sotilas, joka kuoli Suomessa vuonna 1942 vähän Maxin syntymän jälkeen, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Kun Maxin Silvia-äiti sitten kuolee ja Max löytää äitinsä jäämistöstä tunnistamattoman perhosen ja lopulta saa myös käsiinsä isälleen kuuluneen pienen päiväkirjan, alkaa miehen elämässä uuden totuuden etsiminen. Kuka oli hänen isänsä, millainen mies ja elääkö tämä mahdollisesti kuitenkin vielä jossakin? Entä millainen Max itse oikeastaan on, kun hän ei tunne ruumissaan virtaavan toisen puoliskon verta?

    Sitten oli vielä toinen jalka toisessa maassa, näkymätön jalka, äiti näki sen minussa, sen mikä isästä oli tullut. Isä oli natsi. Kyllä minä sen tiesin jo silloin ihan pienenä. Hän oli kuulunut Luftwaffeen. Sotinut hakaristilipun alla. Tiesin että se oli minussakin jossain. Jos ei muualla niin etunimessä, jota äiti lakkasi lopulta käyttämästä kokonaan. Hän sanoi vain poika.
    ”Poika on nyt käymässä.”
    ”Poika leikkasi minulle tuon nurmen.”
(s. 27-28)

Ahokummun esikoinen on tyylikkäästi ja mielenkiintoisesti rakennettu. Sen nykyhetki on 80-lukua ja romaanin alku sodanaikaista Suomea, Silvian näkökulmasta kerrottuna. Muutoin tarinaa kuljettaa Max. Ajallinen kerroksellisuus on luonnollinen osa romaania, jossa menneisyydellä on iso merkitys. Lisänsä rakenteen maukkauteen tuovat päiväkirjamerkinnät, valokuvat ja haastatteluosuus, aivan kuin kirja olisikin faktaa. Sorruin jopa googlettamaan, josko Viktor Stanislauksen niminen säveltäjä olisi tosiaankin joskus elänyt! Ai niin, miten Viktor ja kirjan nimi sitten liittyvät tähän kaikkeen? Se selviää kyllä, jos luet romaanin; tässä sitä ei ole syytä avata.

Esikoiseksi romaani on hyvin hallittu kokonaisuus. Hieman seikkailun makua, mikä pitää romaanin jännitettä koko ajan yllä. Jostakin ehdin jo lukea, että Ahokummun tekstissä olisi kaikuja Joel Haahtelasta, ja mikä ettei. Ainakin saksan kieli ja saksalaisuudesta kirjoittaminen yhdistää heitä. Kielellisesti Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ei kuitenkaan ole järjen erikoinen; se ei kokeile tai hurmaa sanoilla, vaikka onkin hyvin ja puhtaasti kirjoitettu. Kieli ei päästänyt kovin lähelle Maxia. Jotakin kliinistä tekstissä oli, sentimentaalisuutta taas hyvin vähän. Hieman kuin kaatuneen haavoihin laitettaisiin järkevästi laastaria, mutta mielen kokemia nyrjähdyksiä ei yritetä lohduttaa hempeillä käsillä, paijauksilla ja kuiskuttelulla.

Vaan tarvitaanko aina sellaista pöyhöttelyä sanoilla ja kielikuvilla? Ei aina. Kun soljuva tarina toimii, saattaa se riittää. Toisin kuten Rytisalon esikoisessa Lempissä, myös toisen maailmansodan ja sotilaallisuuden kuvauksessa, jossa kieli solisi haikeana kuin raikas puro, virtaavat Ahokummun esikoisessa symbolismi ja perhesalaisuuksien merkitys kielen edellä.

   Joskus minulle nousi kuume, kun tutkin perhosia pitkin yötä enkä muistanut nukkua, mutta se oli erilaista, ei siinä ollut tuollaista hulluutta ja väkivaltaa. Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä. (s. 123)

Jos perhosten järjestys onkin Maxin mukaan löydettävissä, miten on identiteetin laita, jos siitä on salattu vuosikymmeniä puolet?

Hieno avaus nuorelta kirjoittajalta. Pistää ehdottomasti odottamaan Ahokummun seuraavaa tarinaa.

Kommentit

  1. Kiitos hienosta esittelystä. Kirja rupesi heti kiinnostamaan, voisipa toimia vaikka lukupiirikirjana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, ihan varmasti on hyvä kirja just lukupiiriin, sillä kirja herättää todennäköisesti keskustelua!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit