Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
187 sivua
Arvostelukappale

Tätä arviota olen kirjoittanut poikkeuksellisen pitkään, koko ajan kirjaa lukiessani. Nuoren naisen kaunokirjallista esikoisteosta, jolle kirjoitettiin kustannussopimus kolmen liuskan perusteella.

Aloitan ja luen. Tunnustelen sanoja, otan ne vastaan, mutta melko pian ne alkavat hiertää jotakin minussa, menevät voimalla ohi. En saa otetta, sellaista otetta, joka auttaisi minua näkemään tekstin tekstinä, taiteen kaunokirjallisena lajina, vaan otteeni alkaa peilautua siihen, millainen minä olen, millainen minun elämäni on ollut. Miten minä olen elänyt, miten elän nyt. Miten minä olen rakastanut. En ole enää nuori. Minusta ei hyvällä tahdollakaan voi ikävuosieni perusteella sanoa niin. Täytän tänä vuonna 50. Luku tuntuu valtavalta, kuin vuorelta, joka kätkee sisälleen järkyttävän määrän kaikenlaista massaa.

Paperilla toinen on kirja erään naisen elämästä, ei fiktiota vaan tunnustus. Nainen on minua kuutisentoista vuotta nuorempi, aivan toisen sukupolven lapsi kuin minä.

Näen heti, että hän osaa kirjoittaa. Hänen lauseensa on avoin ja väkivaltainen, ja kaiken keskeltä nousee häpeä kuin usva pellon yllä. Paleltaa. Haluaisin kohdata, tuntea että ymmärrän, mutta ote lipsuu lipsumistaan. Haluaisin rakastaa kaikkia naisia, jotka julkaisevat esikoisteoksensa, koska se on minusta hienoin asia minkä tiedän. Mutta lukiessani minun tulee valtava ikävä omia ystäviäni, omia opiskeluvuosiani, aikaa jolloin ei menty mihinkään, pysyteltiin, kierrettiin Helsingin samoja katuja, ei ollut vielä verkkoa, jonka avulla kurkottaa toisaalle. Pelättiin laman vaikutuksia. Oma ympyrä muotoutui pieneksi, se oli suppea niin monesta syystä, mutta se riitti.

Ja sitten se tulee, ärsyyntyminen. Pelko siitä, että uhraan kallista aikaani pilalle hemmotellulle, itsekkäälle nirppanokalle, jolle ihmiset ja parisuhteet ovat vain raakaravintoa, seksi välikappale ainoastaan oman mielihyvän saavuttamiseen, ei kahta ihmistä sitova, heidän yksityisin ja intiimein asiansa. Olen niin erilainen. Olen paljon sulkeutuneempi, hyvin yksityinen, en koskaan pystyisi kirjoittamaan toisten ihmisten silmille samanlaisia asioita kuin tämä kirjailija. Minulle kirjoittaminen on ennen kaikkea muiden tunnustelua, katselemista, ei oman minuuteni kaivamista esille ja katseiden kohteeksi.

Noin kirjan keskivaiheilla ymmärrän. Ei tämä teos ole niinkään kirjoittajan häpeän julkituomista, tämä kirja on sitä varten, että näkisin itseni selvemmin, vertaisin ja kohtaisin oman menneisyyteni. Siksi minun on luettava tämä kirja loppuun. Sitä paitsi haluan lukea, en voi missään tapauksessa jättää kesken. Kirja vetää puoleensa, koska se räjähtelee tunteista. Ne ovat hyvin erilaisia kuin omani, ne tuntuvat paljon itsekkäämmiltä ja jopa epäkunnioittavilta, mutta ajattelen, että se on myös sukupolviemme ero.

NÄIN PITKÄÄN unta, että olimme edelleen lukiorakkauteni kanssa yhdessä. Aamut ja niiden todellisuus aristivat.

Kukaan uusista tuttavuuksista ei tuntunut miltään. Yhdellä ei seisonut kunnolla. Toisesta en muista yhtikäs mitään. Kolmas oli ystäväni panokaveri, mutta sovimme, että voisin tapailla häntä jos haluaisin. En oikeastaan halunnut, mutta kokeilin silti. Menin baarista hänen luokseen ja inhosin sitä, miten hän huohotti päälläni. Kotona kävin kahdesti suihkussa.

Yksi mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi kissan. Annoin sen pois.
Toinen mies ei tunnistanut minua kadulla, vaikka oli lähettänyt kaksi päivää aiemmin treffikutsun. Selvisi, että hänellä oli hajataittoa. Kävimme ulkona pari kertaa mutta emme nähneet tulevaisuutta samalla tavalla. (s. 37)

Haluaisin heti tietää, mitkä ne kolme liuskaa olivat. Ne joiden perusteella kustannussopimus syntyi. Olen ahdasmielinen, enkä voi olla ajattelematta, että mieskustantaja luki sivut, joissa kuvattiin itsetyydytyksen jatkuvaa tarvetta tai panemista ruumiin eri aukkoihin. Ei yksityiskohtaisesti, mutta aukot mainitaan kuin lounaaksi syödyn keiton laji. Ajattelen etteivät ne sivut taatusti olleet äitiydestä, siitä mullistavasta rakkaudesta, mikä syntyy omaa lasta kohtaan:

Kerran äiti tunsi tytön ihonsa alla ja ihonsa päällä. He elivät kuin maatuskat. Ensimmäiset viikot tyttö oli vain jokin pieni. Kuin pikkuvarvas, jonka amputoimisesta ei olisi kärsinyt kukaan. Mutta kun äiti sai tietää hänestä, tyttö levittäytyi ja valtasi elintilaa. Söi ahnaasti tietään kohti sydäntä, ja kun se oli vallattu, ei äiti enää ollut entisensä. (s. 187)

Nyt minä samaistun. Olen kirjan viimeisellä sivulla. Ajattelen että on onni, että tästä rikkonaisesta ihmisestä tuli äiti. Että hänen oli pakko kääntää katseensa omasta itsestään viimeinkin johonkin toiseen, joka tarvitsee ainoastaan kaiken vaatimatta mitään.

Lukemisen merkityksestä

Me luemme kaunokirjoja, jotta oppisimme enemmän toisista ihmisistä, oppisimme kohtaamaan erilaisuutta ja tunnistamaan myös omat rajamme. En kuvitellut, että minun tulisi vielä oppia itsestäni jotakin lisää, luulin olevani valmis. Katseeni jo niin avara. Mutta eihän se niin mene. Kehityn koko ajan, annan maailman huomaamatta muovata, rakkaiden ihmistenkin rakentaa vielä monta tunnetilaa, jotka ovat minulle uusia.

Oppiminen on syy lukea. Ei saisi kuvitella olevansa valmis. Ja sen lisäksi pitää uskaltaa antaa arvostusta niille, jotka jollakin tavalla sen ansaitsevat.

Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen on voimakas teos kasvamisesta tytöstä äidiksi, ajassa ja tunneskaalassa hyppivä fragmentaarinen dokumentti. Se on raju ja itsetietoinen, kuin päivittäin somessa julkaistava selfie. Se huutaa katsetta ja kiintymystä, nostattaa hämmennyksen siitä, että miksi hyvinvoivan ihmisen on vaikea olla seesteinen, miksi poukkoilevat naiset eivät osaa nähdä elämässä olennaista, miksi rakkauden tai seksin pitää olla kuin halpa kulutushyödyke.

Sjöholm kertoo peittelemättä lukuisista seksisuhteistaan, 14-vuotiaana läpikäymänsä abortin vaikutuksista psyykeeseen, äitisuhteestaan, juhlimisesta ja kestämättömistä lentomatkapyrähtelyistä ympäri maailmaa (sitä itse kuitenkaan kyseenalaistamatta). Yhtäältä teos on katsaus yltäkylläisen sukupolven kyvyttömyyteen tuntea todellista onnea ja on näin sukua Sisko Savonlahden esikoisteokselle Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu tai Tuomas Kokon Tosi kivoille juhlille. Toisaalta se on arpisen kaunis kuvaus äitiyden synnyttämästä muutoksen prosessista niin kehossa kuin mielessä ja muistuttaa parhaimmissa kohdissaan etäisesti Helmi Kekkosen Olipa kerran äitiä. Sjöholmin tulevaisuus on kirjoittamisessa; sen tämä avaus tekee selväksi.

Lopuksi

Olin merkinnyt Sjöholmin Paperilla toisen kevään pitää lukea -listalle. Olen hyvin kiitollinen Kosmokselle arvostelukappaleesta, joka tuli täytenä yllätyksenä. Ymmärrän että tässä ajassamme on kysyntää naisten kirjoittamille kirjoille, joissa itse- tai mikään sensuuri ei silottele totuutta. Penis kirjoitetaan niin kuin se on; itsetyydytys ja seksin tarve eivät ole tabuja, joista naiset eivät voisi puhua. Paperilla toinen on feministinen kannanotto olematta feministinen: se ei kysy lupaa olemiseensa vaan olettaa, että sillä on oikeus tulla kirjoitetuksi aivan kuin millä tahansa patriarkaalisella tai maskuliinisella teoksella. Se on 80–90-lukujen taitteessa syntyneen sukupolven ääntä, mutta myös etuoikeutetun ihmisen kitinää, joka kuulostaa minun polveni korvissa varsin turhamaiselta. Ja sittenkin se on menneisyyteni, joka tulkitsee. Äidittömyyden, vaatimattomuuden ja niukemman rahan muokkaama menneisyys, joka saa minut kitisemään aina jossain toisessa yhteydessä.

Ehkä olkapäälläni luki myös kateus. Ehkä jokin minussa salaa toivoo, että oma nuoruuteni olisi ollut näin rauhatonta, että olisin uskaltanut suhtautua miehiin ja seksiin kuin välipaloihin sen sijaan, että ne ovat olleet minulle aina tarkkaan harkittua evästä. Ehkä toivon, että olisin ollut miesten mielestä yhtä viehättävä kuin tämä kirjailija, sen sijaan, että olen aina ollut heitä päätä pidempi, kiukkuinen ja itsepäisesti harppova hirvi.

Me luemme kaunokirjoja, jotta oppisimme. Minä lukijana, surkeiden ja surullisten tarinoiden sitkeä ystävä, avarruin kenties piirun verran. Tekikö se hyvää? Muuttiko se minua? Mene ja tiedä. Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan ymmärtää ihmisiä, jotka eivät toimi kuin minä.  

Suosittelen tarttumaan tähän huiman aukinaiseen esikoisromaaniin varsinkin, jos tunnet olevasi kuin minä.

******
Paperilla toinen ilmestyy tänään 9.1.2020. Lämmin kiitos Kosmokselle arvostelukappaleesta!

******
Myös kirjailija Helmi Kekkonen on lukenut tämän kirjan ja kertoo siitä blogissaan.

******
Plussaa kirjan upeasta ulkonäöstä, joka on rakennettu värien ja fontin varaan!

Kommentit

  1. Kiitos tästä arvostelusta. Jos mahdollista, se täydensi lukukokemusta entisestään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä, osuvasta ja lempeästä analyysista! Olen itse niin kohderyhmää kuin olla ja voi; löysin sukupolvikokemuksia ja samaistumispintaa koko kirjan täydeltä, mutta silti jokin jäi painamaan. Ja juuri ehkä se, että tässä (ja juuri näissä viime aikojen autofiktiivisissä teoksissa) ei ole sitä mitä kaunokirjallisuus yleensä on tarjonnut: uusia näkökulmia, kokemuksia, mahdollisuutta oppia jotain uutta. Nyt itsereflektio oli kovin tuttua, mutta loppujen lopuksi tunnustan että vikaa oli kyllä itsessäkin, kun valitsen kerta toisensa jälkeen tämän genren...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista

    2. Kiitos ihanasta kommentistasi! Autofiktio ON kiinnostavaa, ei sillä. Mutta kaikki autofiktio ei toimi kaikille; teoksista ehkä etsii kuitenkin jotakin samaistuttavaa. Huomaan itse olevani lähempänä Sara Ehnholm Hielmiä (Ja sydän oli minun), jonka ajatukset tuntuvat hämmästyttävän tutuilta. No, olemme samaan ikäpolvea, ei siis ihme. :-)
      Mutta iloitsen silti, että tämä kirja on kirjoitettu. Se on upea ja rohkea kokonaisuus, tämän ajan kuvaa.
      Ja tutustuin nyt kommenttisi myötä myös blogiisi, sinä Periaatteen Nainen. Vaikutti tosi kiinnostavalta - luin mm. brunssikokemuksestasi Roballa :-D

      Poista
    3. Kiva kun löysit sinne – tulisipa kirjoitettua enemmän kirjallisuudesta sinnekin!

      Ja ehkäpä vilkaisin Ehnholmia seuraavaksi :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kun yksi lensi yli käenpesän

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?