Ei enää Eddy

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Suomennos: Lotta Toivanen
Tammi, 2019
184 sivua
Lainattu kirjastosta

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään. (s. 11)

Me emme olleet kaikkein köyhimpiä. Äiti ja muut halveksivat naapureitamme, joilla oli vielä vähemmän rahaa ja huonosti hoidettu, likainen koti. Koska he eivät tehneet töitä, he kuuluivat asukkaisiin, joita sanottiin pummeiksi, niiksi jotka elää tuilla ja vaan syljeskelee kattoon. (s. 77)

Ultimaattinen köyhyys modernin ajan Euroopassa on puutetta niin rahasta ja aineellisesta hyvinvoinnista kuin henkisestä pääomasta, tulevaisuudenvisioista ja rakkaudesta, joiden avulla vaikeimmistakin oloista on mahdollisuus ponnistaa parempaan. Ehkä näistä tärkein on rakkaus. Vanhemmat, jotka rosoisista lähtökohdistaan huolimatta rakastavat lapsiaan pyyteettömästi, pystyvät luomaan köyhyydessäkin kodin ja ilmapiirin, joka vahvistaa lapsen itsetuntoa.

Édouard Louis on kirjoittanut omaelämäkerrallisen poikkeuksen ranskalaiseen kirjallisuuteen romaanillaan Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014). Sen suomennos julkaistiin viime vuonna, ja siitä lähtien romaani on näkynyt monilla listoilla kärkipäässä; lukijoiden puheissa sitä on hehkutettu.

Vaikka Louisin tarina ei ole kaunis kertoa, on se ehdottomasti kaikessa rujoudessaan ja arpisuudessaan upea teos. Se on alle 200 sivuun puristettu teos köyhyydestä, rakkaudettomuudesta, koulukiusaamisesta, erilaisuudesta, osattomuudesta, henkisestä perheväkivallasta ja yhteisöllisen väkivallan mallista. Romaani ei hymyilytä koskaan, se surettaa ja ahdistaa mutta saa myös lukijan lataamaan sivuille paljon toiveikkuutta ja odotusta paremmasta. Tällaisen tarinan on pakko päättyä hyvin; sen verran kirjailijan tulee armahtaa kanssamatkustajaansa.

Eddy elää pienessä ranskalaisessa teollisuuskylässä, jossa osattomuus on naapureiden yhteinen leipä. Väkivalta ja toksisen miehen aggressiivinen malli on pienen Eddy-pojan arkea. Äiti hoitaa työkseen vanhuksia, ja isä on töissä tehtaassa – kuten lähes kaikki kylän miehet, kunnes jää työttömäksi. Puutetta monilapsisessa perheessä on kaikesta: ei ole varaa sähköön, kunnon ruokaan tai uusiin vaatteisiin, koti on repsottava murju, jossa rikkoutunut ikkuna korjataan pahvinpalalla. Kaikenlainen erilaisuus paise, jota koko naapurusto yrittää yhdessä hakkaamalla tuhota. Homous on synneistä pahin. Eddy on tyttömäinen poika, joka leimataan heti lapsena väärien ominaisuuksiensa vuoksi. Poikaa kiusataan koulussa, fyysinen väkivalta on päivittäinen aamunavaus. Eddyllä ei ole keinoja puolustautua, joten hän ottaa iskut vastaan kuin ne olisivat ennalta hänelle määritelty maailmanjärjestys.

Kotona isä ja äiti väheksyvät poikaansa, häpeävät tämän heteronormeista poikkeavaa olemusta, ja isä juo ryyppykaveriensa kanssa koko lapsuuden olemattomiin. Eddyllä ei ole toivoa, ei vaihtoehtoja. Hän tekee parhaansa yrittäessään sopeutua tyttöjen kanssa seurusteluun, mutta tytön suuteleminen saa nuoren pojan voimaan pahoin. Lopulta hän kartuttaa seksuaalisuuden kokemusta järkyttävällä tavalla aivan liian nuorena, mutta miljöö on tehnyt tehtävänsä; lapsuus on loppu.

Koulussa Eddy on keskivertoa lahjakkaampi. Köyhyys on kuitenkin myös aineettomalla tasolla totaalista, eikä pojalle anneta mahdollisuutta luovuuteen kuten häntä kiinnostavaan näyttelemiseen. Vaikka Eddy saa käydä koulun teatterikerhossa, hänen isänsä kostaa senkin ilon omalla karkealla tavallaan:

Minä tulin aina perjantaisin koulusta vasta pimeän tultua. Näyttelin äidinkielen opettajan perustamassa näytelmäkerhossa. Isältä teatteri-innostukseni meni yli ymmärryksen, se ärsytti häntä, niinpä hän usein kieltäytyi hakemasta minua autolla koulun jälkeen ja motkotti Kukaan ei pakota sua niihin pirun teatterihömpötyksiin. Kuljin viisitoista kilometriä koululta kotiin jalkaisin, kävelin peltojen poikki tuntikausia, jolloin mutaa ja multaa tarttui kengänpohjiin niin että ne painoivat monta kiloa. (s. 93)

Ensimmäinen ranskalaiskustantamo kieltäytyi julkaisemasta Édouard Louis’n romaania, koska piti sen 1992 syntyneen Louis’n köyhyydenkuvausta epäuskottavana; sellaista osattomuutta ei voinut olla enää 2000-luvun alun Ranskassa. Vaikka Ei enää Eddy onkin omaelämänkerrallinen teos, Louis’lla on hienolla tavalla etääntynyt tyyli kirjoittaa omasta elämästään. Hän ei kertaakaan tuomitse vanhempiaan, jotka herättävät lukijassa useasti inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän ei luonnollisesti yritä liiemmin ymmärtääkään heitä, ja onnistuu näin säilyttämään koskettavan, inhimillisen ja kypsän otteen oman elämänsä raportointiin. Louis ei ole sentimentaalinen muttei myöskään tunteeton. Hänellä on ollut hieman yli 20-vuotiaana uskomaton kyky suhtautua omaan menneisyyteensä proosallisena aineistona, josta hän on pystynyt muokkaamaan uskottavan, kamalan ja juuri siksi kaunokirjallisesti koherentin romaanin.

Lotta Toivasen suomennos on taattua laatutavaraa. Toivasella itsellään on taidokas kyky mukauttaa esimerkiksi Louis’n kursiivilla asetellut puhekieliset sitaatit autenttiseen suomenkieliseen muotoon; hän on löytänyt ranskalaiselle maisemalle sopuisan suomalaisen kodin. Tällaiset käännökset ansaitsisivat suomentajan nimen kirjan etukanteen.

Niin, ja se loppu. Siellä on valoa. Eddy ei ole enää Eddy.