Sydänlukemista ja muita elimiä

Malin Kivelä: Sydän
Suomennos: Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2019
155 sivua 
Lainattu kirjastosta

Luen kirjaa, jota en osaa myöhemmin selittää toiselle lukijalle. Kirjaa, jota ei missään nimessä voi arvioida tarkasti sanoin, varsinkaan adjektiivein. Kuvailen ontuvasti, mitä lukiessa tapahtui, kuvailen sitä, miten fyysinen kokemus lukeminen oli.

Mutta kirjan kulkua on vaikea selittää, en osaa hahmotella sen narratologiaa. Juuri siinä kirjassa ne eivät olekaan tärkeintä, niillä ei oikeastaan ole mitään arvoa.

Arvoa on ainoastaan lukemisen herättämällä tunteella, mullistuksella. Aivan liian harvoin – onneksi – lukeminen on minulle fyysinen kokemus. Se miten nautin sanoista tapahtuu kuitenkin jossakin muussa osassa ruumista kuin keskivartalossa, käsissä tai jaloissa. Mutta kun luin Malin Kivelän Sydämen, lukeminen alkoi heti ensimmäisiltä sivuilta tuntua raakana sykkeenä jossakin vatsan ja sydämen välissä, jumputtavana bassona siellä missä tavallisesti on jos ei nyt seesteistä niin ainakin rauhallista. Raskas ja syvä täytti minut. Se tunne oli hyvä, erilaisella tavalla hieno.

Vaikka Kivelän romaani Sydän kertoo äidistä, jonka vastasyntyneellä lapsella todetaan leikkausta vaativa sydänvika, romaani ei kuitenkaan puhu vain sairaasta lapsesta vaan pikemminkin siitä, miten fyysinen kokemus avuttoman lapsen vakava sairaus on. Äitiys, joka on hyvin fyysinen tapahtuma niin hyvässä kuin pahassa, on vain osa sairauden synnyttämää pelkoa, johon äidin ruumis väistämättä reagoi. Sydän on vastasyntyneen sairas sydän, mutta Sydän on myös äidin oma hakkaava keskuselin, josta vanhemmuuden koko rytmi lähtee – sydän tuntuu toisinaan olevan kuin toiset aivot, se missä tunteet ja aistikokemukset syntyvät, se mikä johdattelee fyysistä liikettä, ajatusten virtaa, katsetta ja käsien liikerataa.

Kivelän teksti on yhtä aikaa raakaa ja raikasta, se painaa pohjaan ja kelluu ilmassa; se on niin fyysistä silloinkin kun minäkertoja vain kävelee rannalla ja katsoo töölöläistä maisemaa Lastenklinikan lähistöllä. Mutta se on fyysistä myös toisella, hyvin konkreettisella tavalla kuten tässä, jostain syystä kirjan lempikohdassani:

Pidän siitä kun virtsa on punertavaa heti sen jälkeen, kun on syönyt punajuurta, kun se haisee rikkiyhdisteiltä parsan syömisen jälkeen. Pidän siitä kun saan antibioottikuurin jälkeen hiivatulehduksen. Loogisen pystyn hyväksymään. Haluan juosta, kävellä. Liikkua kunnes on liian myöhäistä. Pidän yksinkertaisista asioista kuten siitä, että mausteista ruokaa syötyäni lima lähtee liikkeelle sieraimissa ja joudun aivastelemaan ja niistämään, joka kerta. Tavoittelen wasabisokkia. Pidän siitä kun olen saanut liikaa kofeiinia ja kylmää hikeä puskee. (s. 16)

Kivelän tapa kuvata sitä vaikeinta, oman lapsen sairautta, lähtee erilaisesta näkökulmasta kuin mitä kenties odottaisi. Vaikka sairaalamiljöö ja hoitohenkilökunta sekä tietysti sairas pieni vastasyntynyt ovat kirjassa koko ajan mukana, tuntuvat ne saavat nopeasti kulissisen statistin osan. Koska tärkeintä on se mitä tapahtuu äidin sisällä. Tärkeintä on se mäntä, mikä painaa ja ponnistaa surun kokemusta. Kivelä tavoittaa intiimin mutta saa sen tuntumaan kuin koetulta omalta.

Sydämessä on päiväkirjamainen ote, eikä aika ole kronologista, vaan sillä on aivan oma rytminsä. Minäkertoja ei lähde yhdestä pisteestä ja suuntaa kohti loppua; kaikki tapahtumat tuntuvat kaaostuvan äidin päässä ja asioita kerrotaan lukijalle paloitellen. Se saa tarinan tuntumaan välimatkattomalta, läheiseltä – minä kerron tämän juuri sinulle, juuri nyt. Organisoitu ajattelu ei ole aitoa; tunteethan pikemminkin ajautuvat kerrottavaksi mielivaltaisessa järjestyksessä. Sydämen kertoja kävelee sairaalan läheisellä rannalla, käy välillä kotona, nukkuu sairaalassa patjalla lattialla, imettää lastaan, irtautuu muusta perheestään omaan kuplaansa, jossa kaikki on säännötöntä, villiä ja aivan sekaisin.

Ja silti, jotenkin kummasti, kaikki kerrottu on loogista ja tarkkaa kuin kirurgin veitsi. Ylimääräinen tunteilu ja äidillinen pehmopuhe ei tule Kivelän kynästä, sillä tämä kirja ei ole äitiydestä vaan ihmisen kokoisesta kaaoksesta. Ja kuitenkin: Kivelän aggressiivisuus on koko lailla lempeyttä, rakkautta ja kipupisteiden varjoja, mutta se on vain kirjoitettu ulos toisella tapaa, ei musteella vaan sydämen toistuvassa rytmissä pumppaamalla verellä.

Ja sitten se ihmeellinen: kahden eri tekstin lomittuminen, intertekstuaalinen vahinko, kahden eri kirjailijan sattumalta syntynyt maailmojen päällekkäisyys! Sydämessä on yhtymäkohtia Matias Riikosen Iltavahtimestaria kierroksiin (jälleen kerran kaikki kääntyy kummasti tuohon ihanaan pieneen kirjaan!); molemmissa kävellään Töölön öisiä rantoja, katsellaan Hietaniemen maisemia, vastaantulijoita. Nämä kaksi kirjavuoden 2019 serkusta, minulle vuoden parhaimpia toteutuksia. Molemmissa materiaalisesti vähän mutta valtavasti tilaa omille ajatuksille.

Rakastin Malin Kivelän Sydäntä. Niin paljon, etten halua lukea sitä koskaan uudestaan. Sen täytyy jäädä ainutkertaiseksi kokemukseksi, joka ei laimene ruumiini muistissa.

Loppuiko kaikki? Mikään ei ole lopussa, vain aivan auki, mutta sulkeutuu taas. Vanhan, sileän tilalle syntyy uudenlaista kudosta. Arpi. Jonakin päivänä haavat eivät umpeudu ja mustelmat ovat toisenlaisia, kuin käsivarsille tai vartalolle siroteltuja helmiä. Jonakin päivänä tunnen viimeisen kerran huimausta, sitä johon olen tottunut tai jotain toisenlaista. Jonakin päivänä luomi ei ole harmiton, jonakin päivänä töhertelyni tylsässä kokouksessa on käsittämätöntä, jonakin päivänä kaikki ei johdu tavallisesta väsymyksestä, mutta se päivä ei ole tänään. (s. 87)