Mihin täällä voi mennä?

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä
Siltala, 2020
205 sivua
Lainattu kirjastosta

Viime viikolla löin pikkusiskoa.
    On kaduttanut se tosi paljon.
    Se liittyy Lankomieheen.
    Lankomies on pelottava. En ennen ajatellut että se on pelottava, ajattelin että se on hauska kun se on vähän kummallinen mutta sitten tapahtui tämä.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan nimeen, joka yhtä aikaa kysyy eikä kysy kenties minulta tai maailmalta: Mihin täällä voi mennä. Noin, ilman kysymysmerkkiä, koska se ei ole kysymys vaan huuto ihmisiltä, jotka seisovat reunalla tai sivussa tai ovat kuten Pirkko Saisio kirjan takakannessa sanoo: laumastaan eksyneitä. Teoksen kansikuva ankeus on kaunis ja tekee kunniaa sisällölle.

Teatterin puolella uraansa tehnyt Marko Järvikallas (syntynyt hienona vuonna 1970!) avaa prosaistisen uransa varsin sykähdyttävällä tavalla. Novellikokoelma kerää kasaan joukon ihmisiä, jotka harhailevat pienessä elämässään, ovat kadottaneet suunnan, rakkauden ja kaiken sellaisen inhimillisen, mikä tekee jokapäiväisestä elämästämme arvokasta. Hahmot eivät ole pahoja mutta jokin estää heihin tarttumisen, pitää heidät etäällä lukijasta niin, että lukija tuntee kuitenkin sääliä, alkaa olemaan pahoillaan fiktiivisten hahmojen puolesta. Heidän elämänsä maistuu vähän betonilta, takapihan roska-astioilta ja sateen kastelemilta lehdiltä asfaltilla, mutta se tuntuu lukiessa sittenkin kovin hyvältä.

Novellikokoelmasta ensimmäinen Vaatteet tuntuu jopa niin voimakkaasti, että pelottaa jo lukea seuraavaa Järvikallasta. Lunastaako teatterimies lupauksensa, haluanko lukea lisää? Seuraava teksti kantaa nimeä Sohva, ja se jatkaa samassa lähiön kerrostalossa asumista kuin Vaatteet, siirtyy asunnosta toiseen, asuntoon jossa on valkoinen nahkasohva ja ihmissuhteet sekaisin. Novelleissa ihmiset puhuvat toistensa ohi, ja jännite heidän välillään on valtava. Väkivallan uhka haisee taustalla ikävästi.

Esikoisteos jaksaa loppuun asti, mutta kuten aina, joukosta on noustava tähtiä; aina on tarinoita jotka ovat mittaansa suurempia. Kesämuistoja, josta alunkin lainaus on, kertoo pienen pojan näkökulmasta perheen kesästä ja vanhempien alkoholismista, joka kiedotaan vissyn juomisen ja leppoisan saunomisen valheelliseen viittaan. Kesämuistoja on riipaiseva tavallisuudessaan, Järvikallaksen kynä koskettaa suomalaisuuden kosteaa ydintä.

    Mökin ovi aukeaa.
    Isä tulee kuistille.
    Menee saunalle.
    En pidä siitä miten se liikkuu nopeasti, terävästi.
    Isä tulee saunalta punainen muoviämpäri kädessä. Ämpäri on tyhjä, keinuu kädessä. Se kävelee rivakkaa vauhtia kohti laituria. Tekisi mieli näyttää sille hauki, se on komea hauki, kesän ensimmäinen köriläs, suurin minkä olen saanut, mutta ei nyt, ei ainakaan nyt, oikeastaan siirryn pensaan taakse suojaan. Se astelee laiturille, laudat taipuvat askelten alla. Se kahmaisee vettä ämpäriin niin rivakasti, että painun kyyryyn. Se lähtee liikkeelle. Vesi loiskuu ja läikkyy ympäriinsä, sen shortsit kastuvat mutta se ei välitä.
(s. 138)  

Kukaan ei enää kirjoita novellikokoelmia, eikä ihme. Se on varsinainen taitolaji: yksien kansien väliin on luotava monta pienoisromaania ja lukijan on päästävä käsiksi niihin kaikkiin ja saatava lopuksi ovi nenälleen. Novelli ei voi kertoa koko tarinaa, mutta sen on kutkutettava luettaessa niin, että melkein jää ärsyttämään, kun ei tiedä enempää. Marko Järvikallas onnistuu raottamaan ovia hahmojensa maailmaan mutta vetää sen napakasti kiinni, ennen kuin näemme liikaa. Novelleissa on vaikea kuvata puhdasta onnea, miellän ne useimmiten jonkinlaisen rikkonaisuuden ja menetyksen kuviksi. Näihin odotuksiin Järvikallas vastaa poikkeuksellisen hyvin. Lukemisen jälkeen olo on kuin sisälle olisi satanut.

Kommentit

  1. Kirjoitatpa osuvasti ja hienosti näistä novelleista, nenälleen saamisesta ja sisälle satamisesta. Ja tuokin, miten kuvailet novellin tekstilajina: justiinsa juu noin. Sanotit sen, mitä tunsin Järvikallaksen kirjaa lukiessani. Häiritseviä novelleja, taitavia!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kun yksi lensi yli käenpesän

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?