Valaan vatsassa 2000-luvulla

Paavo Westerbergin Sinivalas Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä ensi-illassa 4.3.2020

 Muistatteko tarinan Joonasta, joka joutui valaan vatsaan ja eli siellä kolme päivää ja selvisi hengissä? Itse muistan koulun uskonnontunneilta juuri tuon verran ja sitten sen, että Bronski Beat rallatteli aiheesta 80-luvulla biisissään It Ain’t Necessarily So: Jonah he lived in a whale / He made his home in that fishes abdomen / Jonah he lived in a whale.

Pistän biisin soimaan. Aika suodattuu, kun kuuntelen Jimmy Sommervilleä, tuota Redraman pikkuveljeltä näyttävää kuoropoikaäänistä laulajaa kadonneilta vuosikymmeniltä. Kappale on vellonut päässäni sitten keskiviikkoisen Sinivalaan ensi-illan. Jimmy rallattaa, etteivät asiat ole siinä Suuressa Kirjassa aina niin kuin väitetään. Eikä biisikään ole muuten Bronski Beatin (kuten olen aina luullut asiaa sen enempää tutkimatta) vaan George ja Ira Gershwinin 30-luvulta. Niinpä niin, asiat eivät ole kuten luulisi.

Mutta mitä tekemistä 80-luvun listahittipopparilla on Kansallisteatterin uutuusnäytelmän kanssa? Ei varmaan mitään. Gershwinin kappaleessa on kyse myyteistä, joita vastassa on todellisuus. Millainen myytti löytyy Paavo Westerbergin uusimmasta näytelmästä vai löytyykö lainkaan?

Mistä on kyse?

Sinivalas kertoo sisarusparvesta (heitä on kuusi!), joka kokoontuu Annan 35-vuotispäivän kunniaksi perheen omistamalle saarelle juhlimaan. Mukana ovat myös Annan aviomies Matias ja Tapani-isä, mökkinaapuri Erkki ja kirjailija Laura, joka on kirjoittamassa rokkariveli Peterin bändistä kirjaa. Viikonloppu täytyy skumpan kilistelystä ja grillaamisesta – se perinteinen mökkikansan perhemausteinen kuvio, jossa jokaisesta aikuisesta tulee se lapsi, mikä on aina ollut.

Annan avioliitto Matiaksen kanssa on murenemassa, äidin traaginen itsemurha varjostaa saarta ja omalla tavallaan kaikkia sisaruksia. Edessä on myös suuri kysymys saaren kohtalosta: lapsuuden paratiisi on murentunut ja on aika tehdä päätöksiä. Keskushenkilö Anna on moneen haarautuvan risteyksen kohdalla ja haaksirikon edessä. Etenemisen ja muutoksen pelko ahdistaa ja hätääntynyt Anna kysyy: Minne täällä pitäisi mennä?

Sinivalas on kaiken nielevä, järkäleenä löhöävä menneisyys ja tulevaisuus. Se on äidin kuolema, se on saari, se on karu ja itsekäs musta aukko, joka yrittää pinnan alta kaataa sisarusten seilaaman laivan. Sinivalas ei tunne sääliä, vaistot ohjaavat sitä. Kuka lopulta hukkuu valaan pyrstön heilahduksesta, kuka jaksaa uida rannalle?

Jo tässä asetelmassa olisi kylliksi teemaa pureskeltavaksi. Kuusi sisarusta ja yksi isä on perhe, joka näennäisesti luotaa samaa laivaa kohti yhteistä päämäärää. Mutta perhe on täynnä yksilöitä, joiden tahtotila voi olla täysin eri. Saari pitäisi myydä, koska Itämeri on sinilevästä saastunut, ja kohta on liian myöhäistä. Anna haluaa pitää saaren, yksi veljistä ei kestä sen muistolastia, Hannele-sisar taas tarvitsee rahaa. Sinivalas ei kuitenkaan jää tähän mikrotasolle vaan tiedostavana 2020-luvun näytelmänä nostaa hätääntyneet kasvonsa kohti maapalloamme, ilmastomuutosta. Siinä on paljon yhteen näytelmään. Siinä on myös liikaa.

On vaikea valita, mistä sinivalaan kokoista tukkia alkaisi pilkkoa. Teoksessa symboliikkaa muhii ja toteutuksen visuaalisuus tuo siihen yhden ellei parikin tasoa lisää. Ensimmäisen näytöksen näyttämö on pelkistettyä, modernia mustaa, missä kallioiden virkaa toimittaa erikorkuinen lavarakennelma. Mökin sisäinen maailma on siirretty lavasteiden taakse yleisön katseilta piiloon. Toisessa näytöksessä mustan vastapari valo astuu esiin, ja näyttämö on muuttunut saaristomökin sisäiseksi miljööksi. Ulkoinen ja sisäinen on siis jaettu kahtia. Kaiken tämän rekvisiitan katkaisee elävä kuva: livevideot, jotka siirtävät katseen tyhjältä näyttämöltä kulissien taakse varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Katsomon pieni Joona on hukassa, kun vettä pärskitään kasvoille meriltä ja laitureilta. Nyt etäännytetään voimalla, rikotaan illuusiota, että teatteri olisi vain näyttelijöiden luomaa illuusiota, ja näytetään, että 2000-luvulla illuusion voi tuplata kuin sijoitustuoton: teatteri on myös suoratoistopalveluiden karkkikauppa. Aikana, jolloin romaanit siirtyvät audiotarinoiksi, siirtyy myös draaman estetiikka liikkuvaksi kuvaksi, jota voi katsoa teatteritaloiksi kutsutuissa rakennuksissa.

Ensimmäisen näytöksen aikana en vielä ymmärrä, miksi katson draamaa elokuvailmaisun kautta. Minun on vaikea vastaanottaa uutta, haluan niin kovasti tuntea jotakin, haluan että sisälläni kolahtaa, mutta kerronta etäännyttää liikaa. On kuin katsoisin stadionkeikalla ihailemaani bändiä pelkältä screeniltä näkemättä yhteyttä lainkaan livenä. Oloni on huijattu.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Koska Sinivalas on yhdelle ihmiselle suuri pala haukata, on parempi katsoa sen sisältämiä pieniä asioita. Elena Leeve (Anna) on keskushenkilönä karismaattinen; hänessä on jotakin hyvin rakastettavaa. Näytelmän Anna on vakava, levoton ja onneton, riuhtoo rakkaudessa ja etsii sitä vasemmalta ja oikealta. Leeve on ehdottomasti yksi Kansallisteatterin helmistä. On vaikea kuvitella, että hän alisuoriutuisi joskus jossakin.

Myös Emmi Parviaisessa (Laura, kuvassa) on jotakin maagista. Sinivalaassa hänen kasvojensa mimiikasta ja metallisen vahvasta äänestä tulee produktion kiehtovin osa, sillä toisessa näytöksessä kirjailija Laurasta tulee tarinan kertoja. Hänen valkokankaalle heijastetut kasvonsa alkavat kirjoittaa sisarusten tarinan aristoteelista kaarta eteenpäin kliimakseineen kaikkineen. Ilman eskaloitumista ei olisi draamaa. Lopulta Laura on se, joka määrittelee tarinalle myös lopun, ja Sinivalaasta tulee hänen käsialaansa, fiktiota.

Myös Eero Ahon näyttelemän Erkin, Annan salarakkaan, merkitys kohostuu tarinassa tyylikkäästi. Kun Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen) taistelee masennuksessaan ja pariskunnan liitto hilseilee, tarjoaa Erkki Annalle pakopaikan ja taukoa tulevaisuuden muovaamisen hankaluudessa. Englantilainen pappi John Donne sen meille jo kertoi: yksikään ihminen ei ole saari. Me tarvitsemme toisiamme selvitäksemme. Annan perhe tarvitsee toisiaan. Ihmiskunta muodostuu toisiaan tarvitsevista ihmisistä, mutta jos jo perheen kokoinen yksikkö on vaikea hallita ja pitää kasassa, miten voimme edes kuvitella ratkaisevamme suuremman mittakaavan ongelmat kuten ilmastomuutos, näytelmä kysyy.

Toinen näytös antaa vastauksia ensimmäisessä kokemaani turhautumiseen. Kauas työnnetyt henkilöhahmot päästetään katsojaa lähemmäksi, ja draaman kaari alkaa vinkua kireydestään. Ikään kuin päästäisiin asiaan. Vieraannuttamisen kikoista ei kuitenkaan luovuta: lavalle tuodaan kameraoperaattorit ja statistit, videopätkien epäautenttisuutta korostetaan näyttämällä lavastettu tilanne työryhmineen, stillkuva ja hidastettu näytteleminen leikkivät jälleen teatteria ja elokuvaa sekoittavilla tekniikoilla.

Kokonaisuudessa on paljon; huomion kiinnittämistä vaaditaan jatkuvasti, sillä merkityksiä on luotu monelle tasolle. Silti minulle Sinivalas oli eniten näytelmä perheen sisäisestä dynamiikasta ja häiriötekijöistä. Vaikka ilmastomuutos oli aiheista yksi ja perheessä oli jopa kaksi alalle omistautunutta tutkijaa, kiinnittyy oma katseeni aina mikrotasolle: mikä erottaa yksikön, mikä liimaa sitä yhteen, miten ihminen tarvitsee toista ja millainen on ihminen, joka ei saa apua tai tarvitsemaansa rakkautta?

Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa Sinivalaassa on paljon ja sitä hienosti. Tunkkaisuudesta produktiota ei voi syyttää. Audiovisuaaliset ja lavastukselliset ratkaisut ovat tätä päivää: ne kiihottavat aisteja mutta ikävä kyllä siinä myös samalla heikentävät kerrontaa. Isoista asioita julistetaan parhaiten pienten kautta, ja less is more ei ole koskaan huono vinkki. Olen huomannut, että nykyisin minut teatteri saa riipaistuksi juuri kerronnalla, joka on kuorinut kaiken turhan ympäriltään. Yksi parhaista mitä olen Kansallisteatterissa nähnyt, on viimevuotinen Duncan MacMillanin Kaikki hienot jutut tai Heini Junkkaalan Homoäiti. Ne eivät kuitenkaan ole Suuren näyttämön narratiiveja, mutta viihdyn huomattavasti paremmin kitukasvuisemman kerronnan parissa. Tosin Kansallisen Sapiens oli omassa isossa luokassaan riemastuttava poikkeus ja pääseekin teatterini top-kymppiin!

Mitä muuta tuli mieleen?

Taidemaailma tuntuu möyrivän keskiluokkaisuuden poterossaan. Tästä on pidetty puheenvuoroja ainakin kirjallisuuden kohdalla: Kun kirjoittava ryhmä muodostuu akateemikoista (vrt. esim. viimevuotisiin Helsingin esikoiskirjapalkintoehdokkaisiin), kertovat usein romaanitkin keskiluokasta, sen taiteilijoista ja valkokauluksista. Kuinka monessa kirjassa elämänsä taakkaa poteekaan valokuvaaja, kirjailija, teatterintekijä, toimittaja, tutkija, opettaja, lääkäri? Missä ovat putkimiehet, vakuutusvirkailijat, siistijät, asiakaspalvelijat, metsurit, kampaajat, taksikuskit, lähihoitajat tai puutarhurit? Sinivalaan ammattikarttaan mahtuu öljy-yhtiön vastuullisuusosaston huipputekijää, ilmastotutkijaa, rockmuusikkoa, lääkäriä, Hollywood-näyttelijää, mutta kukaan hahmoista ei istu kaupan kassalla tai telemarkkinoi. On väitetty jopa, että tällainen taiteen luokkarajoittunut roolitus juuri karkottaa yleisöstä heitä, jotka eivät löydä itseään teoksista. Kun kirjallisuus ja teatteri kertoo pelkästään tietyn yhteiskuntaluokan tarinoita, on vaarassa, että taiteen kuluttamisesta tulee ylellisyyttä ja taide saa nuhjuisen keskiluokkaisuusleiman. Onneksi totuus ei kuitenkaan ole näin tylsä vaan raikkaita poikkeuksia löytyy, kun niitä etsii.

Kenelle suosittelisin?

Voin suositella Sinivalasta melkein kelle tahansa. Jopa sellaiselle katsojalle, jonka teatterikokemukset ovat vähäisiä. Sinivalas päivittää käsityksen siitä, minne teatteri on menossa, ja se myös jää häiritsevästi pyörimään ajatuksiin. Kaikkia valas ei luokseen kuitenkaan päästä eikä kiehdo, se on selvä. Mutta produktion visuaaliset raamit ovat kohdallaan, ja joskus katsojan täytyy vain odottaa yli väliajankin saadakseen vastauksia ensimmäisen näytöksen synnyttämiin ärsykkeisiin. Joskus täytyy malttaa. Ja jos käy kuten minulle, että katsoessa tulee ikävä omankokoisia näytelmiä, niin eihän se ole paha. Kasarimusiikki vain soimaan ja henkinen paluu digiaikaa edeltäviin yksinkertaisuuden vuosikymmeniin helpottaa!

Sinivalas, Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Esiintyjät: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen
Ohjaus: Paavo Westerberg
Lavastus: Kati Lukka
Dramaturgi: Eva Buchwald
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

*****

Iso kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista!

*****
Lue aiheesta lisää: Sinivalaan on käynyt katsomassa myös mm. Tuijata ja Kirjaluotsi.