Erilainen kuin muut

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
Suomennos: Sari Karhulahti
Tammi, 2015
364 sivua

Heti alkuun tunnustan heikkouteni, mitä tulee amerikkalaiseen kirjallisuuteen: en lue sitä juuri lainkaan. Rehellisesti sanottuna en edes muista, mikä on ollut edellinen amerikkalainen lukemani kirja, jos Alice Munro ja Kanada pidetään erillään amerikkalaisuudesta. Ei lukemattomuuteen ole mitään poliittista tai kulttuurisidonnaistakaan syytä, tai ehkä sen verran, että kotimaassamme ja lähiympäristössä julkaistaan ja on julkaistu niin paljon tasokasta kirjallisuutta, ettei tämä elämä riittää siihenkään kaikkeen. Kulutan ehdottomasti eniten kotimaista ja skandikirjallisuutta, ja uusi uljas manner jäänee seuraavaan elämään.

Viime syksynä joka puolella oltiin kuitenkin ihan suunniltaan ja kohistiin Karen Joy Fowlerin, Jane Austen -lukupiirin kirjoittajan uusimmasta. Kirjamessuilla hiplailin kaunista keltaista kirjaa, mutta hyllyyn jäi sillä kerralla. Päätin varata romaanin mieluummin kirjastosta, ja jouduin toki odottamaan kuukausia.

Kuten Lumiomenan Katja niin tyylikkäästi arviossaan teki (yksi syy lukea kirja), yritän minäkin kertoa keltaisesta kirjasta jotakin paljastamatta kuitenkaan juonta. Sillä se tai sen notkahdus on romaanissa auttamattomasti parasta, eikä ole mitään syytä pilata jännitystä niiltä, jotka eivät vielä tätä Fowleria tunne.

Minäkertoja, Rosemary, aloittaa perheensä tarinan keskeltä, vuodesta 1996, kun hän on jo opiskelijana yliopistossa Kaliforniassa ja kotiin Bloomingtoniin ovat jääneet äiti ja isä. Sisar Fern sekä veli Lowell ovat kadonneet; ensimmäinen jo 17 vuotta sitten täysin yllättäen Rosemaryn loman aikana, ja veli puolestaan on lähtenyt kotoaan vuosia sitten mitään itsestään sen jälkeen ilmoittamatta. Tämä perheen raajarikkoinen asetelma on lähtökohta koko romaanille: mitä sisaruksille on tapahtunut ja miksi. Ja lopulta se on tietysti myös romaanin sisältö.

Kerronnallinen ja Rosemaryn muistoihin pohjautuva Olimme ihan suunniltamme on tyylikäs kokonaisuus, yksi moraalinen kysymyksenasettelu. Se esittää ongelman ja pyörittelee sitä lukijan silmien edessä. Fowler ei kuitenkaan saarnaa tai julista yhtä totuutta; lukijan itsensä on tehtävä tulkinta, ehkä taivuttava surumielisen kertomuksen edessä ja selvitettävä itselleen, toimimmeko me ihmiset aina oikein, kun asetamme itsemme ylimpään asemaan elämän hierarkiassa.

Mikrotasolla romaanissa käydään läpi yhden perheen sisäinen dynamiikka. Jos perheessä on heikkoja, vihaisia, rikkinäisiä jäseniä, mistä se johtuu ja kuka on oikeastaan syyllinen? Ajavatko vanhemmat aina lastensa etua vai onko heidän lopullinen päämääränsä vain päästä itse helpolla ja uskoa arpien parantuvan kuin itsekseen? Tästä elementaarisesta kysymyksestä nousee romaanin surumielinen sävy, kertojan pintapuolisen hilpeydenkin alla väijyvä elementti, joka meille jokaiselle perheeseen syntyneelle ja sieltä ponnistaneelle on eri tavoin tuttu. Toisten perheessä asiat ovat vaikeampia, kuten Rosemarylla. Äiti romahtaa ja isä juo. Syyt kaikkeen ovat ratkaisuissa, joita on pakon edessä tehty.

Öisin huoneeseeni kantautui riitelyä. Äidin ääni oli niin hiljainen, ettei sitä erottanut (tai ehkä hän ei sanonut mitään), ja isän äänestä kuuli, että hän oli ryypännyt (tiedän sen nyt). Te kaikki syytätte minua, isä sanoi. Jumalauta omat lapset ja vaimo. Oliko meillä muka valinnanvaraa? Olen yhtä suunniltani kuin kaikki muutkin. (s. 81–82)

Tieteellä on Rosemaryn perheessä suuri merkitys, sillä tutkijaisän työ tulee kirjaimellisesti kotiin. Tiede tuo sivistystä ja sitä myötä myös pienen ja jatkuvasti pulputtavan Rosemaryn elämä täyttyy sanoista ja niiden merkityksistä. Halutessaan eheyttää perheensä tyttö alkaa opetella vaikeita ja kummallisia sanoja ja toistelee niitä puheessaan. Rosemary on vallaton ja vilkas lapsi, jonka kuitenkin elämäntapahtumat muuttavat vaikenijaksi.

Sari Karhulahden käännös kulkee vaivattomasti. Se tarinoi kevyesti, mikä toki kielii alkuperäisen tekstin amerikkalaisesta keveydestä, jos näin saa sanoa, mutta lopputuloksena on ilmava ja sujuva käännösromaani, jossa lukijan ajatus kulkee samaa polkua tekstin kanssa joutumatta harhateille. Tätä kirjaa oli ilo lukea myös aivan puhtaasti tekstitasolla, sillä kaikki toimii.

Fowlerin kepeähkö jutustelu yhdistyy suureen aiheeseen, josta ei juonta paljastamatta tämän enempää. Jos haluat lukea hyvän tarinan, joka on kuitenkin hahmoilleen armollinen, lue Olimme ihan suunniltamme. Ja kuten siellä täällä on vinkattu, tyyliltään ja teemaltaan Fowler lähentyy Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania. Siinä missä Valtonen tuntui paikoin kovin amerikkalaiselta (jos sallitte tällaisen epäreilun yleistyksen), Olimme ihan suunniltamme tulee aavistuksen lähemmäksi ja muuttuu sympaattisemmaksi tarinaksi. Suosittelen!

    En siis pysty todistamaan, että olen erilainen kuin te, mutta se on paras keksimäni selitys. Päättelen olevani erilainen muiden reaktioiden perusteella. Oletan että syy on kasvatuksessani. Päätelmä ja olettamus, savua ja hyytelöä, ei mitään talon perustuksiksi kelpaavaa. Oikeastaan yritän vain sanoa, että tunnen olevani erilainen kuin muut.

    Mutta ehkä teistä tuntuu samalta. (s. 163)