Savonlinnassa painepesuri on normi

Veikko Nuutinen – Lauri Maijala: Pasi was here
KOM-teatterissa
Rooleissa: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff

Kids in Savonlinna (kuva: KOM-teatteri)

Vuonna 85 olin teini, kasvatin takatukkaa ja pystysiiltä, annoin Eppujen laulaa Amsterdamista ja valkoisesta kuplasta, mutta sydämeni lämpeni eniten brittipopille ja Sky ja Super Channelille. Kaikki mikä oli tarpeeksi, löytyi noista taivaskanavista ja Lahden kokoisesta kaupungista. Olen Mallasjuoman varjossa kasvanut tyttö.

Sitten oli koulu ja ne säännöt, millainen kuuluu tai ei kannata olla. Kaikkea punnittiin niin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin 2000-luvun teineillä, koska maailma oli siinä ja nyt; pidemmälle ei nähnyt. Liekö siksi 80-luku niin sympaattisen neonvärikästä aikaa? Vaiko vain siksi, että se oli oman nuoruuden ajanjakso, joka lopulta jossakin vaiheessa alkaa näyttää pelkästään liikuttavalta?

Kipuineen kaikkineen KOM-teatteri tuo lavalle juuri samalta tuoksuvan ja tuntuvan 80-luvun Veikko Nuutisen (s. 1981) kirjoittamassa Pasi was here -näytelmässä. Nauraahan sitä nuoruudelle pitää sitten kun on tarpeeksi näköalaa ja historiaa ymmärtää, että me kaikki olemme yhtä pihalla.

Nuutisen tekstille kunniaa tekee Lauri Maijalan jälleen varma ja huikean huumorillinen ohjaus, ja sokerikuorrutteena sen päällä lepää näyttelijäkaartin upea suoritus, josta ehdottomaksi kakun kirsikaksi nousee Johannes Holopaisen hauras ja todellinen Pasi. Harvoin olen päässyt teatterissa katsomaan hahmoa, jota voisi nousta katsomosta halaamaan. Niin nautittavan nuori, risa ja hellyttävä on Holopaisen visuaalinen tulkinta nuoresta hevimiehestä. Juuri sellaisia poikia löytyi luokaltani, vaikken ketään pystyisikään erikseen nimeämään. Pasi on yhteenliimattu palapeli kaikista niistä 80-luvun nuorista miehistä, joita suomalaisissa pikkukaupungeissa kasvoi: perinteisen perhemallin kasvatti, joka ei ihan mahdu hevibändin logoilla kuvitettuun farkkuliiviinsä mutta joka yrittää mahtua jostakin ylempää saneltuun muottiin. Holopainen on roolissaan niin kipeän hyvä ja ruumiillinen, että hänen ympärilleen kertyvä aura jättää valitettavasti muut vahvat näyttelijät varjoon. Joutuu miltei epäilemään, että ensin oli Holopainen Pasina, sitten kirjoitettiin ympärille tarkka näytelmä.

Pasin paras ystävä Hemmo (mainio Juho Milonoff) on pääkaupunkiseudulta Savonlinnaan muuttanut eriparinen poika, joka ystävystyy Pasiin niin voimakkaasti, että päätyy tunnustelemaan sitä ohuen ohutta rajaa veriveljeyden ja homorakkauden välillä. Jotenkin Milonoffin vaatimattomampi teinitulkinta kuitenkin kulkee käsi kädessä kaiken kanssa, enkä loppujen lopuksi olisi tähän komboon muuta kaivannutkaan.

Mies ampuu itsensä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Luoti jatkaa matkaansa Helsinkiin, lävistää miehen lapsuudenystävän punavihreän kuplan ja osuu ystävää suoraan sydämeen. Näillä sanoilla näytelmä alkaa, eikä epäselväksi jää, että nyt purraan tunteisiin ja lujaa. Nostalgiatrippi alkaa lapsuudenystävän itsemurhasta ja Hemmo alkaa kertoa lapsuudestaan. Miten yhdestä ja lähes samasta miljööstä voikin erkautua kaksi erilaista polkua ja miksi nämä polut lopulta myös loppuvat eri tavoin? Mitä on nuoruus, mikä on sen vaikutus aikuisena olemiseen ja aikuisuuden kokemiseen? Kasvammeko me tällaisiksi aikuisiksi, koska olemme eläneet juuri sen tietyn lapsuuden juuri siinä tietyssä kaupungissa vai onko kaikki kuitenkin sattumaa? Tähän Pasi was here ei anna lopussakaan vastausta, vaan jättää hienotunteisesti katsojalle tummanpuhuvan kuvan punavuorelaisesta yksiöstä ja vapauden tulkita itse.

Pasi was here on tyylikäs tunteiden vuoristorata, jossa huvittuneisuutta ja puhdistavaa naurua seuraa traaginen momentti ja toisinpäin. Pysäyttävä ja aina mielestäni niin toimiva yhdistelmä lavalla. Kuivaa naurunkyyneleesi, jotta voit kohta itkeä – jos uskallat.

Tässä produktiossa saa nuoruudesta varmasti kaiken: haikeutta, surua, naurua ja iloa, paljasta pintaa ja nuoruuden häpeämätöntä paljastelua, noloutta ja rakkaudenjanoa. Olen aina nauttinut lavasteiden mahdollisesta variaatiosta, kekseliäisyydestä ja yksinkertaisuuden runsaudesta. Siihen en varmaan teatterissa koskaan kyllästy. Janne Vasama on onnistunut muutamalla napakalla kikalla luomaan KOMin lavalle yhtäältä pikkukaupungin omakotitaloalueen ja toisaalta nuhruiset kotimaisemat seinien sisälle. Erinomainen ja silmälle visuaalisesti nautittava kokonaisuus, joka kannattelee tarinaa.

Jos Nuutisen tekstistä jonkin pähkinänkuori-repliikin nostaisin esille, se olisi ehdottomasti Hemmon toteamus: Savonlinnassa painepesuri on normi. Normit tekevät kenen tahansa nuoren elämästä helvettiä – ja miksei vanhempienkin. Elämä kun on yhtä kilpavarustelua, mitä tulee painepesureihin, autoon, tyttöystävään tai lenkkareihin.

Kiitos KOM-teatteri jälleen kerran elämyksestä, joka kuori katsojasta ylimääräisen kylmän kerroksen, kutitteli nostalgian arkoja antureita ja sai tämän katsojan miltei irti penkistä ja lavalle kokeilemaan, onko kaikki kuitenkin totta, tapahtuiko tuo kaikki sittenkin minulle 30 vuotta sitten.

Mitä jäljelle jää?

(Lippu ostettu omalla rahalla rakkaudesta KOMiin, teatteriin ja etenkin tähän teatteriin.)