Ulkopuolella
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi, 2015
224 sivua
Tammi, 2015
224 sivua
Valokuvaamisessa pitkällä valotusajalla saadaan esimerkiksi pysähtyneeseen maisemaan vangittua yksittäinen liike sumuksi, kuten vaikkapa sellaisissa klassisissa, liikkuvan veden pehmeäksi harsoksi vangitsevissa kuvissa, jos olet moisia nähnyt. Tai jos halutaan vangita ilotulitus mustaa taivasta vasten, on pitkä valotusaika jalustan kera ratkaiseva tekijä.
Pauliina Vanhatalon uusimman romaanin nimi Pitkä valotusaika on hyvin symbolinen – tietenkin se on. Ei mikään sattumalta valittu valokuvaustermi. Romaani kertoo oululaisen Aarnin tarinan nuoruusvuosilta eläkepäiville, mutta ei ankarasti kronologiassa vaan vapaasti juuri kuin kuvia ja hetkiä vangiten. Aarni on tuntenut itsensä aina ulkopuoliseksi ja vääräksi, ja vasta sattuman kautta hän löytää ilmaisumuodon, jossa ei tarvita sanoja: valokuvaamisen. Sen kautta hän myös löytää vaimonsa Ilsen, josta tulee Aarnin elämän valo.
Aarnin vastakappaleena on hänen paras ystävänsä Teuvo, joka toisin kuin Aarni hurmaa naiset ja yleisön niin valokuvillaan kuin olemuksellaan. Teuvo menestyy valokuvaajan urallaan; Aarni etsii ja epäröi itseään eläkeikään asti. Hän rakentaa Ilsen kanssa turvallisen perhe-elämän ja ryhtyy omassa liikkeessään potrettikuvaajaksi, mutta Teuvo pysyy poikamiehenä, jonka arki täyttyy kuvausmatkoista ääriolosuhteisiin ja jännittävästä seuraelämästä. Lopulta kumpikin kadehtii toiselta toisen ominta: toinen ihailuksi tulemisen tunnetta, toinen perheen tuomaa vakautta.
Valokuvaamisessa pitkä valotusaika on tuottaa herkästi myös suttuisia kuvia. Aarnin elämä on hieman sellaista. Siinä missä Teuvo on pimeässä hohtava ilotulitus, Aarni ei oikein koskaan terävöidy vaan jää hieman epätarkaksi ja heilahtaneeksi hahmoksi kuvien reunaan. Ulkopuolisuus ei koskaan poistu hänestä; hän ei saa ääriviivojaan kasaan. Aarni on surullinen hahmo, joka vielä kypsällä iällä omassa valokuvanäyttelyssään Pariisissakin jää ulkopuoliseksi, osattomaksi.
- No oon mä jottain ommaakin puuhaillut, Aarni sanoi. – Testaillut pitkiä valotusaikoja. Mää jätän kameran jalustalle johonkin ja haen sen myöhemmin, katon mitä siihen on kertyny.
Oli vaikea tietää, mistä projekti oli oikein saanut alkunsa, mutta jotakin sillä oli tekemistä sen kanssa, että Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon. (s. 96–96)
Aarnin elämässä merkittävintä on lapsuudesta lähtevä toivottomuuden ja unelmoimisen kyvyn puute. Se tekee Aarnista ikään kuin pelkän sätkynuken, joka heilahtaa sinne, minne joku toinen sysäisee. Toisaalta Aarnilla on unelmansa, kuvata sitä, mitä hän sisällään tuntee, vaikka se olisikin vanhanaikaista sen ajan trendeihin nähden. Hän tuntee itsensä taiteilijaksi pystymättä kuitenkaan nimeämään tunnetta. Aarnin perheestä, etenkin Ilse-vaimosta, tulee hänelle käsi, joka toimii. Ilman Ilseä Aarni on valoton ja pimeä. Tästä kumpuaa myös miehen mustasukkaisuuden tunteet, jotka saavat kliimaksinsa Teuvon valokuvanäyttelyssä.
Vanhatalo kirjoittaa paikoin haikeaa ja kauniisti vanhahtavaa tekstiä; 60-luvun Oulu piirtyy eteen mustavalkoisena valokuvana, jossa puutalot kyykistelevät hieman vinossa uusien kerrostalojen kyljessä. Mutta valitettavasti jokin tavoitellusta hauraudesta jäi puuttumaan. Teksti on soljuvaa, mutta tämän lukijan se kuitenkin jätti etäälle. Oulun murre virkistää mukavasti ja tuo kerrontaan autenttista sävyä. Kaikki palaset ovat siis käsillä: hyvä tarina ja fokus, mielenkiintoinen miljöö, valokuvaamisen symboliikka. Siitä huolimatta Aarnin tarina ei koskettanut minua kuten olin toivonut. Jäin jollakin tapaa yhtä ulkopuoliseksi kuin Aarni itse omassa elämässään.
Pauliina Vanhatalon uusimman romaanin nimi Pitkä valotusaika on hyvin symbolinen – tietenkin se on. Ei mikään sattumalta valittu valokuvaustermi. Romaani kertoo oululaisen Aarnin tarinan nuoruusvuosilta eläkepäiville, mutta ei ankarasti kronologiassa vaan vapaasti juuri kuin kuvia ja hetkiä vangiten. Aarni on tuntenut itsensä aina ulkopuoliseksi ja vääräksi, ja vasta sattuman kautta hän löytää ilmaisumuodon, jossa ei tarvita sanoja: valokuvaamisen. Sen kautta hän myös löytää vaimonsa Ilsen, josta tulee Aarnin elämän valo.
Aarnin vastakappaleena on hänen paras ystävänsä Teuvo, joka toisin kuin Aarni hurmaa naiset ja yleisön niin valokuvillaan kuin olemuksellaan. Teuvo menestyy valokuvaajan urallaan; Aarni etsii ja epäröi itseään eläkeikään asti. Hän rakentaa Ilsen kanssa turvallisen perhe-elämän ja ryhtyy omassa liikkeessään potrettikuvaajaksi, mutta Teuvo pysyy poikamiehenä, jonka arki täyttyy kuvausmatkoista ääriolosuhteisiin ja jännittävästä seuraelämästä. Lopulta kumpikin kadehtii toiselta toisen ominta: toinen ihailuksi tulemisen tunnetta, toinen perheen tuomaa vakautta.
Valokuvaamisessa pitkä valotusaika on tuottaa herkästi myös suttuisia kuvia. Aarnin elämä on hieman sellaista. Siinä missä Teuvo on pimeässä hohtava ilotulitus, Aarni ei oikein koskaan terävöidy vaan jää hieman epätarkaksi ja heilahtaneeksi hahmoksi kuvien reunaan. Ulkopuolisuus ei koskaan poistu hänestä; hän ei saa ääriviivojaan kasaan. Aarni on surullinen hahmo, joka vielä kypsällä iällä omassa valokuvanäyttelyssään Pariisissakin jää ulkopuoliseksi, osattomaksi.
- No oon mä jottain ommaakin puuhaillut, Aarni sanoi. – Testaillut pitkiä valotusaikoja. Mää jätän kameran jalustalle johonkin ja haen sen myöhemmin, katon mitä siihen on kertyny.
Oli vaikea tietää, mistä projekti oli oikein saanut alkunsa, mutta jotakin sillä oli tekemistä sen kanssa, että Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon. (s. 96–96)
Aarnin elämässä merkittävintä on lapsuudesta lähtevä toivottomuuden ja unelmoimisen kyvyn puute. Se tekee Aarnista ikään kuin pelkän sätkynuken, joka heilahtaa sinne, minne joku toinen sysäisee. Toisaalta Aarnilla on unelmansa, kuvata sitä, mitä hän sisällään tuntee, vaikka se olisikin vanhanaikaista sen ajan trendeihin nähden. Hän tuntee itsensä taiteilijaksi pystymättä kuitenkaan nimeämään tunnetta. Aarnin perheestä, etenkin Ilse-vaimosta, tulee hänelle käsi, joka toimii. Ilman Ilseä Aarni on valoton ja pimeä. Tästä kumpuaa myös miehen mustasukkaisuuden tunteet, jotka saavat kliimaksinsa Teuvon valokuvanäyttelyssä.
Vanhatalo kirjoittaa paikoin haikeaa ja kauniisti vanhahtavaa tekstiä; 60-luvun Oulu piirtyy eteen mustavalkoisena valokuvana, jossa puutalot kyykistelevät hieman vinossa uusien kerrostalojen kyljessä. Mutta valitettavasti jokin tavoitellusta hauraudesta jäi puuttumaan. Teksti on soljuvaa, mutta tämän lukijan se kuitenkin jätti etäälle. Oulun murre virkistää mukavasti ja tuo kerrontaan autenttista sävyä. Kaikki palaset ovat siis käsillä: hyvä tarina ja fokus, mielenkiintoinen miljöö, valokuvaamisen symboliikka. Siitä huolimatta Aarnin tarina ei koskettanut minua kuten olin toivonut. Jäin jollakin tapaa yhtä ulkopuoliseksi kuin Aarni itse omassa elämässään.
Viehätyin Vanhatalon kirjasta. Oulussa asuneena pidin kirjan miljööstä. Luen kotimaista aika vähän, mutta viihdyin tuon kirjan seurassa.
VastaaPoistaMä en ole Vanhatalolta muuta lukenut, mutta aivan omalta tämä tyyli ei tuntunut. Ymmärrän kyllä, miksi monet tykkäävät. Olen ruvennut epäilemään, että mussa asuukin mies, joka viehättyy kovemmista ja rujommista teksteistä. :-)
VastaaPoista