Aina joku kesken

Type & Tell -omakustannepalvelu Bonnierilta Monille aktiivisesti kirja-alan tapahtumia seuraaville juuri Suomeen lanseerattu digitaalinen omakustannepalvelu  Type & Tell  on edes etäisesti tuttu. Kävin keskiviikkona 25.5.  Bonnier -kustannusyhtiön bloggaajille järjestämässä tilaisuudessa kuuntelemassa tarkemmin, mistä tässä formaatissa on kyse. Sana omakustanne sisältää kaksi aktiivista toimintoa: tee se itse ja kustanna myös itse. Sen lisäksi sanan taustalla häälyy ikävä tumma varjo, joka on yhtä kuin konnotaatio ärsyttävistä kirjoitus- ja kielioppivirheistä, ohuesta ja kaikkialta rakoilevasta juonesta, löyhästä mutu-kerronnasta ja kapeista ja hiomattomista henkilöhahmoista. Omakustanne on osoitus taidottomuudesta, kerronnallisen lisäksi varsinkin graafisesta sellaisesta. Tiedättehän: punaiset lapselliset fontit kannessa – hyvä ettei sentään Comic Sans – ja vähän suttuinen valokuvakansi. Vai onko asia ihan näin? Suomessa omakustantamisella on Type & T

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää Atena, 2016 254 sivua Naisen pitää sitä, ja miehen pitää tätä. Maailmassa häilyvät normit kasaavat kaikkien meidän ympärille erilaisia odotuksia ja odotukset kallistuvat yllemme kuin uhkaavat varjot. Osan niistä luomme me itse, osa varjoista on kulttuurimme ja sosiaalisen asemamme muokkaamia. Jarmo Ihalaisen hienon uutuusromaanin nimi Mitä miehen pitää ei tarvitse peräänsä kysymysmerkkiä. Kirja kertoo kahden miehen tarinan. Molempien pitää elämässään varsin kovasti. Miesten välillä lepää aikaa kuitenkin sata vuotta; maailma on erilainen, ja lähtökohdat ne vasta erilaiset ovatkin. 1900-luvun alussa Suomi oli köyhä maa, jonka työväki ei kyennyt uneksimaan vapaista lauantaista ja sipsipussien ääressä vietettävistä sohvailloista. Sitä aikaa elää huutolaislapseksi joutuva Kelpo-poika. Äiti myy pojan pois työmieheksi, jotta selviää loppuperheen kanssa ankarasta elämästä. Aikajanan toisessa päässä eronnut, kahden lapsen isä Mika arkisu

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali  13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa Tykkään valtavasti Helsinki Litin kaksipäiväisestä mallista, ja mietin miksiköhän. Luettuani aina niin napakan Suvi Aholan kommentin Hesarista ymmärsin, että juuri tämän vuoksi:  Puolitoista päivää keskellä kevättä ja kaupunkia on juuri sopiva kesto: kirjallisen ohjelman intensiteetti nousee koko ajan ehtimättä väsähtää. Viikonloppukaan ei kulu kokonaan.   ( HS 14.5.2016 ) Tämän lisäksi Savoy-teatteri on sopivan hämyisä paikka. Vastineena messukeskuksen ankaralle, kovalle valolle Savoyn pehmoiset pallolamput ja teatterialustan muu valaistus toimivat lähes mystifioivana tekniikkana kirjallisille keskusteluille. Hyvä Philip Teir, älä luovu Savoysta – minä pyydän! Katri Lipson Helsinki Litissä 2016 Litin kakkospäivän aloittivat mielenkiintoisesti Katri ”Detroit” Lipson ja Tommi ”Lopotti” Kinnunen . Tasavahva keskustelupari, joiden jutustelulla oli kiva startata lauantai. Kumpikaan ei ole ryhtynyt k

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali  13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa Kunpa osaisin eritellä hienostuneesti kaikki ne tunteet, mitä nyt toisen kerran järjestetty Helsinki Lit mielensopukoihin synnyttää. Olin tänä vuonna mukana molempina päivinä, ja onneksi. Vaikka osa kirjailijoista (tai heidän tuotantonsa) oli minulle ennestään tuntemattomia, tuntuu että sain monta uutta ystävää. Tai ei, sanotaan mentoria sittenkin. Eniten minua innostaa kuulla kirjailijoiden arjenkokemuksista kirjoittamisen, sen pakon ja mahdottomuuden edessä. Kuinka kirjoittaminen on joillekin ehdottomuus, vimma, ainoa tapa olla elossa; toisille taas lähes ahdistuskohtauksia aiheuttavaa tappelua oman mielen ja minuuden demonien kanssa. Tänä vuonna Savoy -teatterin lavalla tanssi demonien sijasta kuitenkin paljon aitoa naurua ja puheita onnellisuudesta. Kuten brittiläinen Sadie Jones hienostuneella aksentillaan Juha Itkoselle lausui: Aren’t we lucky ! Jos Hannu Väisäselle onni on sanojen lisäksi kaikki

Juha Siro: Idoli Like, 2016 245 sivua Kirjailija–runoilija Juha Siro (s. -51) on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka hän on julkaissut jo useampia teoksia. Hänen uutukaisensa Idoli on takaliepeen mukaan romaani rakkaudesta, pakkomielteestä ja kuuluisuudesta – siis temaattisesti juuri julkaistun Juha Itkosen Perhosten kanssa samassa kahden suuren ärrän maailmassa: rokkenrollin ja rakkauden. Onkohan tämä nyt joku buumi vai vain sattumaa? Eivät ole nuo nimittäin ainokaiset mieskirjailijat kiinni tässä tematiikassa. Sex, drugs and rock & roll -maailmassa seikkailevat ainakin Jonas Konstigin Perkele , Antti Ritvasen esikoinen Miten muistat minut ja samoin Kuutti Kosken ensimmäinen Kaira . Siron Idoli on kuitenkin enemmän rakkaustarina kuin tarina musiikkimaailmasta. Se on kertomus tähdestä Tuomaksesta ja entisestä huippumallista, kirjakaupassa työskentelevästä Mariasta. Heidän välilleen syntyy suhde, jonka onnistumisen tiellä on monta estettä – ne suurimmat

Saako sanoa huoh? Viime viikko ennen vappua oli melkomoista kellon perässä juoksemista, kun normaalityöpäivän päätteeksi  kävin  mm. kolmena iltana parilla eri kurssilla. Olin muun muassa oppimassa lisää valokuvauksesta. Epäröin oppimisen lopullista tulosta, mutta ainakin ihastuin amerikkalaisen Richard Avedonin mustavalkoiseen muotokuva-ajatteluun niin, että voisin siirtyä väreistä harmaaseen maailmaan! Avedonin pelkistetyt ja riisutut kuvat varsinkin keskilännen ihmisistä puhuttelivat rujoa puolta minussa, joka kaikessa taiteessa arvostaa enemmän aitoa rumuutta kuin teennäistä sievistelyä. Suomalaisen Esko Männikön valokuvat ovat toimineet minulle samalla tavoin. Estetiikka on vaikea laji; kaikki ei toimi kaikille. En silti tarkoita, että rujoutta etsiessäni haluaisin katsella kuvia ulosteista tai vaikkapa viiltelystä. Ihminen voi avoimena ja paljaana olla rujo ja siksi katsottavan kaunis. Samuel Beckett Avedonin silmin vuonna 1979 Mukavien kiireiden vuoksi kuitenkin