Rakkauden hinta

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016
230 sivua
Lainattu kirjastosta

Kun esikoisteos tarttuu historialliseen ja kipeään aiheeseen, jonka raamit ovat jonkun todellisen ihmisen elämässä olleet varmasti totta, liikutaan sameilla vesillä. Siellä karikot vaanivat ja uimataito joutuu todella koetukselle. Fiktio, joka vain jäljittelee elämää ja perustuu monelta osin huijaamiseen, voi toisinaan kuitenkin tuntua todemmalta kuin jopa oma elämä. On aina rohkeutta kirjoittaa historiaa romaaniksi, koska jo pelkästään kirjoittaminen on rohkeutta. Minna Rytisalo, tuo äidinkielen opettaja Kuusamosta, ei ilmeisesti mene sieltä, missä aita on matalin, vaan kädet puuskassa – kuten kirjansa kansiliperissä – kauhoo päättäväisesti eteenpäin erinomaisella esikoisellaan.  

Eteerisen kaunis lähihistoriaamme kertaava Lempi on juuri sitä kaikkea miltä tuo vaaleanvihreä kirja esineenäkin näyttää: Lempi on vahva, herkkä, hieno ja taiten hiottu romaani, jonka ei taatusti pitäisi jättää lukijaansa kylmäksi.

Rytisalon itsensä mukaan hän oli 20 vuotta suunnitellut kirjoittavansa vielä joskus kirjan. Mutta sitten väliin tulivat elämä, perhe ja kaikki se arki, eikä keskittyminen suurempaan projektiin mahtunut kalenteriin. Kunnes sitten. Jollakin tasolla Lempiä tuntuu kirjoitetun 20 vuotta, niin tyylipuhdas kokonaisuus romaani on – ja kielellisesti suorastaan nautinto lukea. 

Historiallisen ajankuvan lisäksi Rytisalo tavoittaa kielen tasolla 40-luvun sota-ajan ja sen jälkeisen pohjoisen Suomen, joka pikku hiljaa rakentaa uutta identiteettiään sortuneiden ja poltettujen raunioiden päälle. On kuin kielikin olisi uponnut noihin vuosiin. Siitä on karsittu kaikki modernin ajan hektisyys ja digitaalisuuden synnyttämä näppäryys. Rytisalo tavoittaa ajan rauhaisan rytmin; lauseiden monipolvisuus heijastaa aikakautta, jolloin ei ollut kiire lyhentää sanottavaansa ja taloudellistaa kaikkea. Puhetta rakennettiin käsin kuten uusia kortteleita maata kalvaneeseen asuntopulaan. Kuunnelkaa nyt, miten Lempin lauseet helkkyvät:

Luonto on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, poikaset kasvaneet valmiiksi maailmaan, marjat kypsyneet, taivas sama kuin aina. Kaikki tämä on ivaa ja pahantahtoista naurua minulle. Miten voi olla niin, että samalla tavalla sammal kasvaa, elävä niin kuin aina, miksi siihen ei mikään vaikuta, vaikka miten ihmiset tappavat toisiaan, kärsivät, kuolevat, katoavat, ja sammal pysyy samanlaisena, vihreänkosteana, pehmeänä ryijynä. (s. 32)

Romaani kertoo kolmesta sodan jalkoihin jäävästä nuoresta, Viljamista, Lempistä ja tämän siskosta, sekä Elli-piiasta, joka jää hoitamaan tuoreen, rakastuneen avioparin, Viljamin ja Lempin, taloutta ja lapsia miehen joutuessa rintamalle. Lempi on tarinan lähtökohta ja katseiden kohde, kun taas Elli on kaikkien tapahtumien vastavoima, ne itse asiassa liikkeelle laskeva hyökyaalto, joka muuttaa muiden kolmen elämän. Romaani katsoo koko ajan Lempiin, joka itse ei kuitenkaan ääneen pääse. Lempi on joku, jota katselemme, kuuntelemme ja muutoin aistimme. Yhtä totuutta ei ole, sillä Lempi on lopulta kaikille eri, jokainen Lempiä tarkkaileva kun seisoo omalla yksinäisellä tontillaan: on hullaantunut aviomies, ikävässään tokkuroiva sisko ja kateuden perisyntiin langennut piikatyttö.

Lempi-romaani on tarina rakkaudesta, sen hinnasta ja haavoista, joita se lupaa kysymättä viiltelee. Kirjan nimi on monimerkityksinen: yhtäältä Lempi on nuori, kaunis ja koulutettu kauppiaan tytär, johon kirjan henkilöillä on jokin suhde; toisaalta lempi on se mikä sota-ajan Suomessa lohduttomien ihmisten rinnassa roihusi, oli kohteena sitten rakastettu omasta kylästä tai kauempaa Saksan maalta. Rakkautta romaanissa on paljon ja erilaista. Yhtä kaikki lempi on kallista, Rytisalo opettaa. Jos se ei maksa itsekunnioitusta ja vie rikollisena maanpetturina yli kotimaan rajojen, se leiskuu mäntymättäillä sotamiehen uskollisessa rinnassa, polttaa riveinä rakkauskirjeissä ja maksaa lopulta järjen. Toisia lempi sitten laskuttaa kateuden kalmassa kaavussa tuhoten ympäriltä kaiken valon. Piika Elli haluaa Viljamin, eikä sillä halulla ole hintaa:

Odotan Viljamia. Hän tietää, että olen täällä. Olen huono kirjoittamaan, eikä siihen paperiin tullut kuin kaksi riviä, mutta tiedän että hän on tulossa. On hänet jo varmasti jo päästetty sairaalasta, ei hänessä mitään rikki ole, niin minä ymmärsin. Odotan, käännän pään siihen suuntaan mistä hän tulee, siristän silmiä, yritän nähdä ja olen valmis. (s. 77)

Siksi kirja kysyykin: Kuka on Lempi? Mitä on lempi? Mikä on totuus? Me emme edes tiedä, millainen ihminen tuo kauniiksi ja hyväksi kuvattu nuori nainen todellisuudessa oli; me tiedämme vain ne jäljet, joita tämä jälkeensä jättää. Rytisalo kuljettaa hienovireistä kertomustaan jännitystarinan tavoin, pysyttelee ihmisen mielenliikkeissä ja ajatuksissa niin voimallisesti, ettei lopulta romaania pysty laskemaan käsistä. Lemmen verkko on musta kuin tuhkassa värjöttelevä entinen kotitila. Ja kun se levittäytyy, sen alle tukehtuu. 

Hitaasti käynnistyvä ja arvoituksia raotteleva upea romaani, joka ei ainoastaan kerro herkällä tavalla maamme vaikeasta historiasta, vaan joka myös kurkistaa niin ihmisen pimeään, sokeaan mieleen kuin rakkauden perimmäiseen, pyyteettömään olemukseen.