Unien ja todellisuuden tarinoita

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016
178 sivua
Lainattu kirjastosta

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015
222 sivua
Oma kirja

Kaksi tämän kesän tai ehkä jopa vuoden hienointa kotimaista lukunautintoa tuli korkattua peräkkäin heinäkuisen lukumaratonin aikana. Näiden naiskirjailijoiden, Emma Puikkosen ja Selja Ahavan myötä hämmästelen jälleen sitä upeaa tarinankerrontaa, mitä 2000-luvun kotimainen kirjallisuus tuottaa. Kumpikaan romaaneista ei ole ehkä suuri ja merkittävä aikalaisromaani, mutta molempien hienovireinen ja älykäs kerrontatapa koskettaa, nostaa fiktion todemmaksi kuin tosielämä joskus; molemmissa romaanissa maistuu elämänkarheus, suola ja suru autenttisimmillaan.

Sattumalta molemmat kirjat keskittyvät myös yhden ihmisen tarinan sijaan eri henkilöhahmojen näkökulmiin, jotka eivät ole kuitenkaan novellien tapaan toisistaan irti vaan nivoutuvat yhteen ja liittyvät toisiinsa.

Unta vai todellisuutta?

Puikkosen Eurooppalaisissa unissa liikutaan eri puolilla Eurooppaa, mutta kokijoiden näkökulmat yhtyvät, vaikka toisinaan välissä on kymmeniäkin vuosia: Saksalaistunut tšekkiläinen Toma mm. ottaa vuonna 1980 autobaanan huoltoasemalla rekkansa kyytiin ruotsalaisen Johanneksen; yhdeksän vuotta myöhemmin samainen tukholmalaispoika asuu Suomessa ja on jo pienen pojan isä. Episodiromaani kiertää Euroopan kolkkia ja tapaamamme hahmot muodostavat eurooppalaisen liikkuvuuden ketjun. Ihmisten kohtaaminen muuttaa ihmisiä, vaikka historian kulissit ovat muuttumattomat: jaettu Saksa on synnyttänyt surullisia perhetarinoita tai 2000-luvun Belgradissa serbialaiset ja albaanit pelaavat kansanvihan kyllästämää jalkapallo-ottelua. 20 vuotta aikaisemmin jossakin päin Tukholmaa afrikkalainen maahanmuuttajanainen Fadumo hoitaa hoivaa halvautunutta miestä, edellä jo tavattua Johannesta, jonka elämä on yhden väärinharkitun uimahypyn vuoksi muuttunut kokonaan.

Lopulta eri tarinoiden kautta siirrytään tulevaisuuteen, vuoteen 2027. Fadumon tytär Immi on kasvanut aikuiseksi ja elää Lontoossa uutta, erilaista digitaaliaikaa kuin maahanmuuttajaäitinsä aikanaan Ruotsissa. Tulevaisuudessa median valloittaneet scriptwriterit kirjoittavat maailman uutisia tositeeveetilaustöinä. Uutisista on tullut viihdettä, osa kuluttavan yhteiskunnan ajanvietemassaa, jota voi muovailla kysynnän mukaan. Uutisia räätälöidään sen sijaan, että yksi objektiivinen totuus kerrottaisiin. Näin totuus on aina jollakin tavalla ostettua ja maksettua. Tämä futuristinen katselmus lähitulevaisuuteen on pysäyttävä loppukaneetti Puikkoselta, jonka jaksomainen romaani on erikoisuudessaan tyylikäs tuotos. Se on kielellisesti lahjakas ja antoisa teos, mutta myös painoarvoltaan älykäs ja kantaaottava. Puikkonen kertoo mikrotasolta mutta poliittisen saarnaamisen kirjailija jättää muille. Episodiromaani on hieno, iso pieni kirja eurooppalaisuuden eri kasvoista.

Mistä saattoi ikinä tietää mikä on totta, jokin uutinen saattoi olla lavastettu alun perin tai monisyisestä tarinasta oli unohtunut kaksi kolmasosaa, ei tilanne ole mihinkään muuttunut. Ja toisaalta – ainakin studiossa ihmiset saivat Coca-Colaa, ainakin jossain päin Intiaa lapset ilahtuivat kun heille jaettiin uusia vaatteita joissa oli valtion tai yrityksen logo. Kupliva tunne vastanpohjalla oli vielä siellä. Immi kuului valittuihin, niihin joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta. (s. 161) 

Asioita tapahtuu

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat lunasti kaikki ne ennakko-odotukseni, joita romaani oli erilaisten lukijapiirikehujen myötä kasvattanut. Romaanin keskiössä on äitinsä tapaturmaisesti menettänyt Saara, joka tarkkailee uudenlaista maailmaa puoliorpona, isän etsiessä vieressä omaa rikkinäistä paikkaansa. Saara on vielä lapsi, joka yrittää käsitellä äidin kuolemaa lempisarjansa Hercule Poirot’n kautta. Äidin kuoltua kotitalon rappusille Saara ikään kuin piirtää muistiin äitinsä valkoiseksi ääriviivaksi, joka etsiväsarjassa löytyneen ruumin ympärille aina luonnostellaan.

Ahava pureutuu suoraviivaiseen ja monille asioille alati erilaisia verrokkeja ankkuriksi metsästävään lapsenmieleen tarkasti kuin kirurgi; Ahavan veitsi onnistuu heijastamaan lähes täydellisesti kirjan sivuille sen, miten lapsen ajatus toisinaan toimii. Kun järkeily ja syiden ja seurausten hahmottaminen ei ole vielä mahdollista, on tapahtumille piirrettävä omanlaisensa ääriviivat. Tätä Ahavaa lukee nauttien. Hyvin kirjoitettu tavoittaa ytimen mitään siihen lisäämättä tai mitään oleellista poisjättämättä – jos siis ajatellaan, että lapsuus on aina tietyltä osin yhdenlainen kokemus.

Olen itse menettänyt oman äitini ollessani lapsi, ja vaikkei suoria yhtymäkohtia elämääni romaanissa muuten ollutkaan, tämä tarina tuntuu hyvin todelta. Se riipaisee hyvällä tavalla, sen kaunis kieli tavoittaa paljon siitä, mitä menettäminen lapselle on.

Sinä päivänä isä sai mieleensä niin pahan kuvan, että se ei lähde koskaan pois. Se kuva meni isän silmistä sisään aivoihin ja tuhosi siellä jonkin kohdan. Joka kerta kun jokin muistuttaa siitä aamusta, se aamu on taas tässä. Minä en saanut sitä kuvaa, sillä isä työnsi minut ajoissa pois. Isä pyysi anteeksi, että minun jalkaan ja peppuun ja kyynärpäähän oli sattunut. Mustelmat paranevat, mutta aivoihin pääsevät kuvat eivät. Isä sai sisäänsä suolakimpaleen ja meni rikki.
      Minä en nähnyt äitiä enää koskaan. (s. 49)

Saaran ja isän satamaksi surun keskellä tulee Annu-täti, isän isosisko, joka on voittanut lotossa kahdesti ja asuu kartanossa. Annun on vaikea hyväksyä onnen osumista kohdalleen kaksi kertaa, joten toisesta lottovoitosta tulee hänelle jokin stigma, joka hänen on pystyttävä selittämään itselleen. Tästä lohkeaa Taivaalta tippuvien asioiden toinen polku, sillä siirrytään skotlantilaisen kalastajamiehen elämään. Mieheen on osunut salama viisi kertaa, mikä tekee kalastajasta historiallisen tapauksen. Annu uskoo Hamis MacKaylla olevan vastauksen mahdottomaan suureen: miksi?

Elämän arvaamattomuus – kuten taivaalta mahdollisesti tippuvat asiat – puristuvat kirjan teemaksi. Kuinka emme voi vaikuttaa siihen, mitä lopulta tapahtuu ja kenelle. Asioita tapahtuu, tuumii Saara. Saamiset, menetykset ja voitot ovat loppujen lopuksi asioita, jotka monelta osin perustuvat sattumaan. Samalla romaani katsoo suruun, siihen miten se asettuu meihin jokaiseen rakkaansa menettäneeseen asumaan eri tavoin. Saara on lapsi, jolle äiti jää ikuiseksi ja korvaamattomaksi, ihmeelliseksi muistoksi; isä taas nousee vuosien jälkeen riutumisestaan ja solmii uuden liiton. Saaran mielestä tällä tavalla isä on käärinyt äidin pakettiin. Aika on parantanut isän ja satuhenkilöt ovat kuolleet.

Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa. (s. 222)

Upea, upea tarina kaikille, jotka ovat joskus menettäneet jonkun läheltä tai joiden elämässä on vieraillut isosti pyyhkäisevä sattuman käsi.