Pelkääjän paikalla istutaan yksin

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Otava, 2015
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Millainen on hyvä romaani? Minusta yksinkertainen vastaus tähän hankalaan kysymykseen olisi tämä: Sellainen joka kulkee ärsyttämättä ja hankaamatta, päästää sisään ja saa uskomaan ihan kaiken sisältään.

Laura Lehtolan viimevuotinen esikoinen, Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaanakin ollut Pelkääjän paikalla on juuri tällainen. Jos kirjan lukee ikävässä flunssassa varsin väsyneenä eikä silti malta laskea kädestään, voi minun puolestani sanoa, että kirjailijan intentio on täyttynyt. Kirja on onnistunut siinä ikivaikeassa tehtävässä, että se kuljettaa lukijan mukanaan muualle. Onnittelut, Laura!

Lehtolan esikoinen on tarttunut surulliseen aiheeseen legendaarisen Love Storyn hengessä: keskiössä ovat syöpään kuoleva nuori nainen ja rakastunut nuori pari. Mutta unohtakaa O’Neal ja harmaan romanttinen Central Park – tämä rakkaustarina maistuu aidolle Suomi-sairaskertomukselle. Aviomiehen Aapon näkökulmasta kirjoitettu kaihoisan kaunis romaani kertoo yksinkertaisesti siitä, millaista on menettää rakas ja jäädä selviämään pienen lapsen kanssa, koska on pakko. Lehtolan teksti pureutuu turhia kaihtamatta parisuhteen epäreiluun ja oireilevaan kipupisteeseen, johon lohtua ei ole. Kun toinen tekee urheasti kuolemaa, yrittää toinen jatkaa rinnalla elämäänsä. Reilua ei siinä ole mikään, mutta kummallakaan osapuolella ei ole vaihtoehtoja.

Miehen näkökulma toimii hämmästyttävän hyvin; se onkin ihmisen, ei sukupuolen näkökulma. Olen toisinaan hieman epäillyt, osaako mies todella kirjoittaa naiseudesta ja toisinpäin, mutta Lehtola pyyhkii tekstillään huoleni pois. Tämä tunne on universaali eikä liity genitaaleihin:

Sinä olet kuollut kaksi päivää sitten. Minä en saa rauhaa siltä ajatukselta, että sinut on pakko polttaa tai laittaa kokonaisena hautaan.
    Sairaat vaihtoehdot.
    Kuolemassasi olisi minulle ihan tarpeeksi. En haluaisi joutua vielä tähänkin. Mistä helvetistä minä tiedän, mitä sinulle pitäisi tehdä. (s. 75)

Ero parisuhteessa rikkoo aina sisintä. On vaikea aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa, koska muistoja ei voi mitätöidä, elettyä ei unohtaa. Millä tavalla ihminen rakentaa uutta suhdetta, kun puoliso on kuollut? Mikä on se mahdollinen tie, jossa elämäänsä jatkava ei tuntisi syyllisyyttä tai vertaisi turhaan uutta rakkautta vanhaan?

Kun kaikki on jäänyt edellisen puolison kanssa kesken, miten Aapo lunastaa oikeuden rakastua uudestaan tai ylipäätään tuntea jotakin muuta kuin surua? Sen kuvaamisessa Lehtola onnistuu kylmän realistisesti, tunteilematta tai liikoja paisuttelematta. Syyttömälle syyllisyys on hankala matkakumppani, eikä Aapon tarpominen ole jouhevaa etenemistä. Kun hän tapaa mielenkiintoisen Veeran, on kuollut Anna aina läsnä: Sinäkin olet vaihteeksi haudassasi. Asettuneena jotenkin. Otan Veeraa kädestä. Se on sinunkin kätesi. (s. 235)

Takaumat ja myöhemmin Veeran näkökulma katkaisevat Aapon kerrontaa rytmikkäästi ja toiminnallisesti. Läheisen kuolema on prosessina aina täynnä takaumia, muistoja, ja niiden avulla tämänkin romaanin kerronta polkee. Takaumat ovat yhtäältä näyte Annan sairauden etenemisestä ja toisaalta myös näyte siitä, miten Aapo alkaa elää pelkoaan tulevasta menetyksestä. Hän tietää lopun tulevan, mutta surra ei voi etukäteen, ei rakkaan Annan edessä. Mieluummin on keksittävä rinnakkaistodellisuus ja näyteltävä jotakin toista miestä, jottei kipu veisi mukanaan. Aapo kehittää itselleen tekstiviestien kokoisen toisen elämän ja ajautuu näin pakkosuhteeseen täysin vääränlaisen naisen kanssa, kun Anna samalla taistelee syöpänsä kanssa. Pelkääjän paikalla on todella yksinäistä.

Lempeä ja arjenmakuinen huumori pilkistää romaanissa sieltä täältä, enkä itse tiedä parempaa tapaa käsitellä menetystä. Huumorilla on oikeutettu vaikutus, koska ihminen joka ei pysty nauramaan kivulle, ei ole koskaan vapaa kivustaan. Nauru on pelon voittamista.

Lehtolan kieli on huomaamattoman helppoa, väkisin vääntämätöntä, vain kaunista. Se löytää sanat niin syövälle kuin rakkaudelle, aristelematta:

    Lääkärin nimikyltissä lukee Koskinen. Ja parikymmentä senttiä sen nimikyltin yläpuolelta valuu katkeamattomana virtana painavia sanoja, joita ei voi palauttaa mihinkään. Sen suusta juoksee vastaanottohuoneen lattialle sulanutta lyijyä, joka sama kerrallaan täyttää koko tilan.
    Lyijyn pinta nousee, me seisomme siinä polvia myöten.

[…]

    Me emme ole vielä oppineet, että sellaisia sanoja on olemassa. Että on olemassa lauseita, jotka annostellaan kapseleissa. Mutta että vatsalaukussa kapseli räjähtää. Sieltä sanat sulavat verenkiertoon ja uivat ruumiin jokaiseen kolkkaan. (s. 53)

Ja juuri tällaisista romaaneista minä pidän. Tarina ei hankaa, päähenkilöt ottavat auliisti vastaan, lainaavat viipaleen maailmastaan, ja yhtä huolettomasti jatkavat olemistaan (tai kuolemistaan), kun suljen kirjan kannet. Jäljelle jää hyvä lukutunne – kuin olisi juuri jutellut pöydän ääressä hyvien ystävien kanssa ja hieman haikeana tulee eron hetki. Tahtoisi viipyillä mutta bussi odottaa.

Erinomainen esikoinen, joka ei turhia olemisellaan retostele, koska sen ei tarvitse.