Eräänlaisia paljastuksia

Taina Latvala: Paljastuskirja
WSOY, 2009
322 sivua
Lainattu kirjastosta

Aika on pirullinen. Kun se syö nuoruutta, se syö itseään ja vanhenee nopeammin kuin jaksamme ymmärtääkään. Mitä on 8 vuotta aikajanalla, jonka alkupäässä työkalut vuoltiin vielä kivestä ja loppupäässä arjen mehevin viihdyke on lätyllä taululla liikkuva kuva? Kahdeksan vuotta ei ole yhtään mitään tuolla janalla.

Mutta kirjallisuudessa 8 vuotta tekee tehtävänsä. Muistatteko vielä Vanhanen–Kuronen-perunakohun tai BB-talon tekojulkimot tai salarakkaiden ilmestymisen ties kenen merkittävän henkilön agendaan? Niinpä. Ne ajat, kun noista kuhistiin, ovat auttamattomasti mennyttä kauraa. So last season.

Ja juuri siksi Taina Latvalan vuonna 2009 ilmestynyt satiiri Paljastuskirja on vähän söpö ja hömppä, siinä missä se on kuitenkin räikeä ajankuva, taiten tehtyjä virkkeitä täynnä, eroottislatautunut naisen näkökulma anusjuttuihin, huumorin koristelema, ahdistavakin katsaus minuuden rakentumiseen toisten suurpersoonien kautta. Romaanissa kirjallisuuden paha poika Charles Bukowski ja elokuvataiteen säröinen enkeli Marilyn Monroe lainaavat hehkuaan ja tekevät päänhenkilöstä, nuoresta toimittajanaisesta, heijastuksen siitä, mitä hän haluaisi olla mutta ei ole.

Päähenkilö, toimittaja Latvala (kas!) on alta kolmenkymmenen ja töissä keltaisessa lehdessä eikä todellakaan nauti juorujen perässä juoksemisesta. Häntä ei kiinnosta politiikka tai maailma niin ikään, hän on kiinnostunut ihmisistä, siitä mistä he puhuivat, mistä he vaikenivat, miten he nauroivat tai miten he pyyhkivät kyyneleensä toistensa hihoihin. Hän rakastaa kirjallisuutta, Bukowski on hänen paras ystävänsä ja Marilyniksi hän tahtoo tulla. Hän ei ole kirjoittanut yhtäkään räjähdysmäisesti lehteä myyvää lööppiä pitkään aikaan ja pelkää esimiehensä Jorman pian huomaavan tämän epätaidon olla nälkäinen viihdetoimittaja.

Koska hän ei löydä juoruja, hän kirjoittaa elämäänsä yhden suuren sellaisen ja rakastuu naimisissa olevaan, yli nelikymppiseen ulkoministeri Lasse Laxiin. Suhteesta tulee kuuma ja kiihkeä ja toimittaja Latvalasta yhtäkkiä hautausmaalla työskentelevä Marilyn-niminen toinen, sillä komea Lasse Lax ei tietenkään saa tietää naisen oikeaa persoonaa lehdistön leivissä. Asetelmasta syntyy paljastuskirja, joka yhtäältä on näiden salarakkaiden lemmentarina, toisaalta kirja, joka paljastaa juorulehtien rakenteita ja höttöä, jonka perään lukeva kansa kiirehtii. Ja sitten: Paljastuskirja vihjaa nimellään ilkikurisesti paljastavansa jotakin henkilöstä, joka on ollut kerran toimittaja Latvala, lukenut yliopistossa germaanista filologiaa ja myös kovin paljon Bukowskia sekä julkaissut proosaa.

Mutta fiktio on fiktiota, vaikka se lainaisikin kaikenlaista todellisuuden rikkaasta aarrearkusta – eläköön kirjailijan autofiktiivinen vapaus! Kyllä minä tiedän, ettei tässä ole kyse kirjailijasta itsestään, mutta hieman kyllä kaivertaa. Että tällä tavalla rehellistä lukijaa kiusataan. Tai kutitellaan, kuten kirjailija Latvala itse sanoisi.

Paljastuskirja on räävitön, eikä se häpeile kirjoittaa lauseitaan. Kuten hyvälle satiirille kuuluu, se on kovasti hauska ja kovasti viiltävä – surun puolelta. Kirjan nuori nainen on yrittämisessään niin pihalla siitä, mitä hyvä parisuhde ja minäkuva ovat, että hänestä ei voi olla pitämättä. Kielellisesti viehätyin lauseista, jotka rikkovat kauneudellaan satiirin kylmän jäistä miljöötä kuten tässä: Vain kolmosen raitiovaunu oli hereillä, se kolisi kauniisti minun kylkiluissani.

Juuri tämä kahden ääripään tahallinen yhteentörmäys, herkän lyyrisyyden ja rivon rällästelyn, teki kirjasta omassa mikrokosmoksessaan onnistuneen. Minulle lukeminen on myös kielellistä oivaltamista, innostun puhtaasta tekstistä, joka tarjoaa kieli- ja mielikuvallisia yllätyksiä. Täsmäkieltä, joka ei jätä mitään arvailun varaan. Siinä Latvala on mestari:

Pyyhin ikkunalaudalta pölyt, katselin kadulla kulkevia merisotilaita ja heidän lakkejaan. Olisin halunnut liittyä heidän seuraansa, kun he kulkivat nuoruutensa halki. (s. 143)

Aika kului nopeasti kuin meikki. (s. 103)

Jos annamme anteeksi ajan kulumisen ja sen myötä perspektiivin muuttumisen, tulee Paljastuskirjasta viihdyttävä ja kaikessa kieroilussaan jopa sympaattinen kokemus. Ei sitä tarvitse tosissaan ottaa, ja hyvä niin. Joskus lukiessa on uskallettava antaa mennä poskettomasti – tästä toinen hyvä esimerkki on Antto Terraksen huikea Stockmann Yard. Latvalaa lukiessani minä nautin, hymähtelin ja nauroin villapuserooni. Minä viihdyin ihan oikeasti, ja se on paljon se!

Paljastuskirja on kuitenkin kasannut kerronnallisen muhkeutensa sisälle ehkä hieman liikaa yksittäisiä elementtejä, mm. päähenkilön hyvä ystävän Marian tarinan, kun tämä valmistautuu häihinsä. Marian osuus nousi irtonaiseksi kokonaisuudesta, jollei sitä tulkitse täysin päähenkilön minäkuvan kautta: Toimittaja-kirjailija ei itse halua sitoutua, hän ei kestä ajatusta valmiiksi taputellusta suhteesta, jossa elää vaimo ja mies, vaihdetaan vaippoja ja pukeudutaan paituleihin. Hän on yhtäältä marilynmainen erakko, toisaalta villi ja rohkea kirjailija, jota ei sido tavallisuuden lainalaisuudet. Näiden kahden suuren nimen sisällyttäminen osaksi romaania lataa paikoin liikaa painoa massalle; olisin ehkä tyytynyt Bukowskiin, sillä päähenkilön keskustelut juopon kirjailijan kanssa ovat varsin maukasta antia. Kuvittele itsellesi ystävä, huutaa Latvala – ja millainen!

Olin alun perin ajatellut lähestyä tätä kirjakatsausta huumorin vinkkelistä. Naiskirjailijat ja huumori istuvat valitettavasti kotimaisessa kirjallisuudessa kovin paitsiossa. Mieleeni tulevat ensimmäiseksi Miina Supinen, Kaisa Haatanen ja esikoiskirjailija Laura Lehtola, ehkä Katja Kalliokin, mutta heitä vastassa seisoo vankka miehinen, hohottava joukko aina Paasilinnasta ja Hotakaisesta Roope Lipastiin. Siksi tervehdin Taina Latvalan absurdejakin piirteitä (vrt. Ennen kuin kaikki muuttuu) saavaa huumoria lakkiani heiluttaen. Ei naishuumorin tarvitse olla vain chick litin kansissa. Vaikka me ehkä sukupuolesta riippuen naurammekin hieman eri asioille, kirjoitettu nokkela huumori on vaikea laji ja ken sen hallitsee, niin hurraa hurraa hurraa!!!

Keittiö on pitkään täynnä käryä. Marilyn ei ollut mikään restonomi, enkä ole minäkään. Paikkaan kulinaristiset puutteeni tanssimalla rakkaalleni savuisia kabareetansseja. Säestän esitystäni laulamalla: ”I wanna be loved by you, just you, and nobody else but you…”
   Ymmärtääköhän hän, että minä olen intertekstuaalinen viittaus kokonaiseen elokuvahistoriaan? (s. 72)