Kiihkeää kansantautia Kansallisteatterissa

Marko Tapio: Arktinen hysteria

Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 1.3.2017

Kansallisteatterissa sai eilen ensi-iltansa 60-lukukirjailija Marko Tapion lähes klassikoksi noussut Arktinen hysteria. Ai et ole kuullutkaan teoksesta? No en ollut minäkään ennen, mutta se virhe on korjattu. Joka tapauksessa teoksen nousu teatterin lavalle on vähintäänkin mystinen.

Marko Tapio kirjoitti neliosaiseksi aikomansa Hysterian kiivaalla 60-luvulla mutta ei saanut kahta viimeistä osaa ennen kuolemaansa (1973) valmiiksi. Tai niin luultiin 40 vuotta, kunnes Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistokätköistä osui dramaturgi Juha-Pekka Hotisen käsiin 116 sivua entuudestaan tuntematonta tekstiä. Hotinen oli tutkimassa teatteriprojektia varten Tapion jäämistöä ja teki sattumalta kulttuurihistoriallisen löydön. Vaikkei Tapion arkisto ei ollut mitenkään piilossa tai suuruusluokassaan valtava ja vaikka sitä oli käynyt penkomassa Hotista ennen muutkin kulttuurihenkilöt, nyt löytyneet 3. osan fragmentit eivät olleet syystä tai toisesta koskaan nähneet päivänvaloa. Eihän kukaan edes tiennyt, että ne ovat olemassa.

SKS:n arkistosta löytynyt aarre

Käsikirjoitusten ja taulujen sattumanvarainen löytyminen on taidehistorian yksi kiehtovimmista detaljeista. Olin jokunen viikko sitten Bloggariklubin tapaamisessa teatterin Lavaklubilla kuuntelemassa Arktisen hysterian tekijöitä, Hotista, ohjaaja Atro Kahiluotoa sekä lavastaja Reija Hirvikoskea. Me klubilaiset saimme tuona iltana kunnian nähdä tuo arkistosta löytynyt nippu papereita, mikä tuntui itse kirjailijan elämään perehtymättömällekin järisyttävältä faktalta. Ohessa todisteena kuva.

Marko Tapiota on verrattu aikalaiseensa Väinö Linnaan, yhtä merkittävästä vaikkakin paljon tuntemattomammasta tekstintekijästä on kyse. Hysteria on kuin Pohjantähti-trilogian unohtunut serkku, maamme (kirjallista) historiaa tulkitseva taideteos, draamaa esi-isiemme kohtaloista.

Se on kertomus Bergharryn suvusta, kosken partaalla kuohuvan voimalaitoksen syövereistä, isien ja poikien tehtyjen tekojen taakasta. Päähenkilönä on insinööri Harry Bergharry (kyllä, ei näppäilyvirhe), jota näyttelee erinomainen Timo Tuominen. Harryn kohtaloksi koituvat voimalaitoksen lakkoilevat työläiset ja padossa todettu vuoto. Alkaa suvun verisenkin historian vyörytys lavalle, kun poika ja hänen isänsä Viki (toinen erinomaisuus: Taisto Reimaluoto) yrittävät ratkaista pattitilanteen ja estää katastrofin.

Ytimessä hehkuu totuus Kaikki se mikä on kerran tapahtunut, on jatkuvasti läsnä, mikä peilaa myös tapaa esittää Hysteria näyttämöllä: kyseessä on postmoderni tulkintatapa, ns. simultaaniteatteria, jossa monta eri aika- tai paikkatasoa kuvataan samanaikaisesti. Nykyhetken 60-luvun rinnalla kuohuaa niin Harryn mylläri-isovanhempien tarina kuin taistellaan kahtiajakautuneessa Suomessa punaisten ja valkoisten sotaa. Sama näyttelijä istutetaan aikuisen rooliin ja hetken päästä hahmon lapsuudenkenkiin mitään lavastuksessa tai puvustuksessa muuttamatta. Tämä on Arktisen hysterian silkka vahvuus mutta samalla katsojan hahmotuskyvyn räävitöntä grillausta.

Poliittista pärskintää

En valitettavasti ole poliittisen teatterin ystävä (toisaalta eikö politiikkaa ole aina ja kaikkialla, kun kirjoitetaan historiaa?). Hysteria on vahvasti poliittinen, ja aikoinaan Tapiota syytettiinkin pessimistisen ja nihilistisen yhteiskuntakuvan luomisesta. Koska en ole myöskään teatterikriitikko eikä minun tarvitse asettaa tätä teosta taiteen jatkumolle, voin rehellisesti sanoa, että Marko Tapion kappaleessa ei ollut kyse aivan minun teekupistani. Kiitän tulkinnallisesti onnistuen toteutettua simultaanisuutta, vaikka se vaatiikin katsojalta täydellistä valppautta. Paljon jätetään yleisön mielikuvituksen työtehtäväksi – aivan kuten onnistunein proosakin aukkoineen tekee. Mutta lavalla kaipaan kuitenkin läsnäoloa, yhtä fokusta ja asioihin keskittymistä. Arktinen hysteria roihuaa ja tohinoi heti alusta alkaen sellaisella vimmalla, että katsojan on syytä lukea käsiohjelmansa ensin. Tähän teatteriin et voi raahata siippaasi taustoittamatta.

Väliajan jälkeen tapahtui kuitenkin jotakin. Aivan kuin ohjaaja yleisön siirtyessä siemailemaan olisi ottanut hieman ohjista ja käskenyt vauhkon hevosensa rauhoittua. Tulkinta jäntevöityi, ja viimein metatekstin tuominen keskelle näytelmää oli draamallisesti aivan riemastuttavan pikantti yksityiskohta: näytelmä alkaa viitata itseensä ja mustavalkoisiin pukeutunut kirjailija Marko Tapio (näyttelijä Petri Liski) astuu luomiensa hahmojensa keskelle siinä kohdassa, kun kirjailijan kirjoittama Arktinen hysteria II loppuu. Loppua sukutarinalle kun ei ole: tekijätiimi ei tiedä, miten Harrylle, hänen isälleen Vikille, Harryn rakastetulle Katjalle käy – näytelmän loppu on fragmenteista, niistä 116 liuskasta kaivettua tulkintaa, hahmotelmaa ja vaihtoehtoja. Tämä on koko Arktisen hysterian parhain osuus, sillä se niittaa kaiken edellä ilmaistun ja tyhjentää näyttämön yhtäkkiä kaikista tulkinnoista. Kun tarinalle ei ole loppua, onko itse tarinaa ollenkaan?

Arktinen hysteria ei ole kappale, joka olisi niin universaali, että sitä voisi varauksetta suositella kaikille, varsinkaan vähemmän teatteripenkkiä kuluttavalle. Se on pamfletti. Se ei ole puhdasta ja helposti nieltävää sukudraamaa, se vaatii valveutuneisuutta ja teatteritaiteen lakien tuntemusta, on siedettävä huutokuoroa ja perkelettä, jonkinlaista hätäistä anarkiaa lavalla. Mutta olen varma, että näytelmällä tulee olemaan omat vankkumattomat faninsa. Minä en sellainen ole, vaikka pystynkin näkemään välähdyksiä produktion älykkyydestä.

Minulle Hysteria oli liian postmodernia, liikaa koheltamista, pärskintää ja tulkintojen ja mimiikan ylilyöntiä, saappaiden töminää ja peltimukien kolinaa. Löysin hienoja hetkiä ja kohtauksia kuten pommitusten alle valkoisiin lakanoihin kätkeytyvät Bergharryt, Seurahuoneelle pienen poikansa ja elämänoppiensa kanssa kiiruhtavan, sikaria tupruttelevan Viki-isän tai Harryn äitiä tulkitsevan voimallisen Tarja Heinulan johtamat kohtaukset. Mutta itseäni en tästä näytelmästä löytänyt. Hyväksyn sen faktan täysin, että minun intentioni eivät kohdanneet tekijöiden. Siitä huolimatta Arktinen hysteria voi olla kevään teatteritapaus.

Lue myös miten Kulttuuripohdintojen Tuijata koki näytelmän sekä Kirsin Book Clubin tyylikäs arvio tästä sosiaalisen nousun tarinasta.

PS. Mikäkö on se itse arktinen hysteria? Se on Marko Tapion mukaan kansantauti, josta suomalaiset kylmässä ilmastossa kärsivät. Se saa ihmiset kätkemään kiihkeimmät tuntemuksensa, joiden purkautuessa on lopputulos verinen. Kaikki Suomen sodat ovat omalla tavallaan tämän taudin aiheuttamia.

***

ARKTINEN HYSTERIA, Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä
Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Lämmin kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista sekä illasta Lavaklubilla!