Naiset, jotka eivät mukautuneet muottiin

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -keskusteluilta Savoy-teatterissa 15.3.2017

Alku

Koskaan ei tiedä etukäteen, miten kirjat tai niiden kirjoittajat lähtevät yhdessä lentoon kohti salin kattoa, kun järjestää kirjallisuuskeskusteluja. Tuskin Baba Lybeckkään aavisti, millainen ilta oli tulossa, kun kolmas Kirja vieköön! käynnistyi.

Katja Kallio, Birgitta Ulfsson, Lenita Airisto, Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre käyvät epäilemättä esikuviksi kelle tahansa; he kukin ovat omalla tavallaan karismaattisia voimanaisia. He ovat saavuttajia, tekijöitä. Kevään viimeinen kirjallinen ilta Savoylla oli vahvojen naisten säkenöiviä hetkiä.

Valloittavan Birgitta Ulfssonin huumorintaju ja itseironia valaisi katsomon pimeimmätkin nurkat sen jälkeen, kun Katja Kallio oli huumannut kuuntelijat kertomalla mystisestä Amandasta, Kallion juuri tänään ilmestyneen romaanin Yön kantajan (Otava) päähenkilöstä. Amanda oli aikansa sopeutumaton, hullu nainen joka leikki ohi pikkiriikkisen hiekkalaatikkonsa yli sata vuotta sitten.

Näyttelijä Ulfsson on asunut viimeiset 30 vuotta Ruotsissa. Sitä on pakko ihmetellä, että mitä meille suomalaisille oikein tapahtuu, kun muutamme vuosikymmeniksi lahden taakse asumaan. Ulfssonissa on samaa valovoimaista huumoria ja pilkettä kuin Ruotsin hauskimmassa suomalaisessa Mark Levengoodissa; molempien huumori on aitoa, pulppuilevaa ja oikeasti hauskaa siksi, että se uskaltaa asettaa valokiilaansa myös itse kertojan.

Kun Birgitta Ulfsson astui Savoyn lavalle ja tulkitsi jalkaansa polkien Pikku Myytä, epäilin jo hetken, että tämä näyttelijä onkin se alkuperäinen Myy Elina Salon sijaan. Myöhemmin Ulfsson kertoi yleisölle Tove Janssonin olleen hänelle hyvin läheinen ystävä, siinä syy keskustelun aloittamiseen tällä pikku anarkistilla.

Ulfssonilta – kuten väliajan jälkeen lavalle astuneelta Lenita Airistolta – on juuri ilmestynyt omaelämäkerta, joka on suomennettu nimellä Mikä ettei? (Teos). Se on ruotsalaisen kirjailijan Stig Hansénin käsialaa. Airisto taas kirjoitti tarinansa itse, Elämäni ja isänmaani (Bazar). Sen verran kovapäinen nainen kun tuntuu olevan, halusi kenties pitää ohjat tässäkin omissa käsissään. Illan kolmas kansikuvanainen oli tuore äiti, poliitikko Nasima Razmyar, joka asettui Savoyn muhkeaan nojatuoliin Airiston jälkeen. Ja lopuksi joukkoon liittyi Suomen pitkäaikaisin naisministeri Sinikka Mönkäre, hänkin tuoreen elämäkertansa johdattelemana.

Neljä naista, neljä täysin erilaista elämää. Kun näitä kaikkia viittä poikkeuksellista naista kuunteli ja heidän mukanaan nauroi kohti kattoa, ymmärsi yhden: menestyminen on ominaisuus, jonka takana on paljon sitkeyttä, uteliaisuutta ja eräänlaista anarkiaa. Kun Katja Kallion romaanin todellisuuspohjaisen päähenkilön Amanda Aaltosen (1864–1918) piti joutua mielisairaalaan näiden ominaisuuksien takia, taistelevat naiset sata vuotta myöhemmin edelleen muottiin mukautumattomuuttaan, mutta luojan kiitos heillä on siihen kaikki oikeus – ja mahdollisuus. Lenita Airisto ei ole koskaan ollut hiljainen takarivin tyttö, ja tuskin Sinikka Mönkärekään olisi Imatralta Arkadianmäelle kiivennyt ilman sitkeyttä ja sisäistä paloa. Nasima Razmyarin kohdalla ei ole kenellekään epäselvää, että hänen on täytynyt taistella vieläkin kovemmin. Afganistanista 5-vuotiaana pakolaisena Suomeen tulleena naisena hän on tehnyt järkälemäisiä siirtoja sen eteen, mihin uskoo. Samalla hän on todistanut, miten koulutus ja menestys ovat Suomessa periaatteessa mahdollista kaikille. Tai ainakin jos perheessä on sellainen isä kuin Nasimalla on.

Vaikka pitkän illan myötä keskustelu itse kirjoista jäi paitsioon, lunasti kolmas Kirja vieköön! kaikki ja vähän enemmänkin. Naisten kohtaaminen oli parhaimmillaan kuin hyvät ystävät kahvilla – tai sanotaan sittenkin oluella. Kukin esillä vain oman persoonansa kannattelemana, aitona minänä. Se välittyi katsomoon. Kun istutetaan eritaustaisia ihmisiä saman pöydän ääreen, ei voi olla mitenkään varmaa, että ilmassa kihisee ja säkenöi ja yleisö saa nälkäänsä taikaa ja tarinoita. Sillä sitähän me haluamme: edes hetken ymmärtää taiteilijan sielua tai kohdata muottiin sopimattoman aidoimmillaan. Me haluamme, että heistä jää jälki, joka on pikkuisen tavallinen mutta juuri ratkaisevasti aivan erilainen kuin me.

Loppu

Näiden vahvojen naisten jälkeen on hyvä hengähtää hetki, palata Savoy-teatteriin toukokuussa hieman toisenlaisen Helsinki Litin myötä ja jatkaa vietävien kirjojen kera taas syyskuussa!

Lämmin kiitos Kirja vieköön! -tiimille bloggarilipusta!