Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Suomennos: Outi Menna
S&S, 2017
326 s.
Lainattu kirjastosta

Karin kertoo vasta alkukeväällä 2003 keräilleensä enkeleitä. Posliinienkeleitä, puuenkeleitä, kipsienkeleitä, enkelikoruja. Enkelikuvioisia postimerkkejä ja mukeja. Hän istuu sängyllään ja minä istun sohvalla häntä vastapäätä, olemme istuneet samalla tavalla niin monta kertaa, että muistan jokaisen oksankohdan välissämme olevissa lattialaudoissa. (s. 170)

Tee yksityisestä yleistä. Siinä yksinkertainen ohjenuora kaikille esikoiskirjaansa kirjoittaville. Runoilija Tom Malmquist teki ja saavutti esikoisromaanillaan ruotsalaisen yleisön sydämet. I varje ögonblick är vi fortvarande vid liv keräsi lahden takana useita palkintoja, ja on nyt valloittamassa tärkeän paikan suomalaisten lukijoiden kirjahyllystä.

Malmquist ei voi jättää ketään kylmäksi; sen takaa jo romaanin tositapahtumiin perustuva sisältö. On nuori, rakastunut pariskunta, kaksi kirjoittajaa, jotka odottavat ensimmäistä lastaan. Odotuksen myötä käy selville, että Karin on vakavasti sairas. Kun uuden ja ihmeellisen elämän vanhempina pitäisi alkaa, käydäänkin läpi puolison äkillinen kuolema, lapsen syntyminen keskosena ja isän yksinjäämiskamppailu todellisuuden edessä, jota kukaan ei osannut odottaa. Avovaimonsa Karinin menettänyt Tom joutuu myös lyhyen ajan sisällä saattamaan hautaan isänsä. Kuoleminen ja sen suuri, ihmeellinen antonyymi syntyminen myllertää herkän miehen mielen.

Ja Malmquist osaa sanat. Hän osaa ne pysäyttävän hyvin. Hän osaa kirjoittaa tuskan, epätoivon, surun ja pelon 300 sivuun. Hän osaa kirjoittaa isän ja puolison ehdottoman rakkauden. Kaikki tulvii suoraan lukijan sisimpään, kuorii ihon kerros kerrokselta ja tunkee sanoina, ahdistuksena sisälle. Malmquist kuohuu kuin sitomaton koski, jonka luonnonvoimat ovat pitelemättömät. Malmquist ei jätä tilaa lukijalle epäillä mitään. Hän näyttää vereslihansa, kaikki kirvelevät haavansa. Ja me ymmärrämme, koska Malmquistin on kaiken säälin ulkopuolella.

Me hämmästelemme sitä typeryyttä, mitä läheisensä menettänyt joutuu byrokratian rattaissa kokemaan. Kuinka isä ei ole automaattisesti lapsen isä, jos vastasyntyneen vanhemmat eivät ole naimisissa eikä isyyttä ole virallisesti allekirjoituksella tunnustettu. Kuinka isä yksinhuoltajana voi olla vain yhdyssanan jälkiosa, huoltaja, jonka merkityksen ei tarvitse sisältää verisidettä, koska isillä ei ole automaattisesti oikeutta lapseen, jota he eivät ole kehossaan itse kantaneet.

Tässä romaanissa ei ole kyse siitä, miten kuolemaan ylipäätään tai äkilliseen yksinhuoltajuuteen pitäisi reagoida. Malmquist ei julista meille oikeaa, ei väärää, hän ei ole filosofi, joka tutkii läheisen poislähtöä ilmiönä. Me luemme kirjailijan päiväkirjaa, kurkistamme yksityiseen, tirkistelemme surua, joka ymmärtämiseen ei tarvita sen enempää kuin kyky empatiaan. Me näemme, että mekin voimme menettää – ehkä olemme jo menettäneet raskaasti, mekin voimme jäädä yksin, menettää rauhan tasapainon juuri silloin, kun odotamme elämältä lahjaa.

Tässä romaanissa on kyse rakkaudesta, miten venyvä ja aito se voi olla. Miten siitä lopulta tulee ruoka, joka pitää meidät elossa kipeimmän menetyksen hetkellä.

Tom Malmquist muistuttaa meitä siitä, että pysyvä on vain sattumaa. Satumaa, kun sanasta ottaa yhden kirjaimen pois. Pysyvää ei ole olemassa, ei onnessa mutta luojan kiitos ei surussakaan. Sillä joskus alkaa parantuminen. Pieni lapsi kasvaa, se menee päiväkotiin, asettuu, alkaa elää jatkumossa omaa polkuaan.

Joka hetki olemme yhä elossa on kirja kaikille pelkureille, kipeille, loukatuille, eläneille ja elämättömille, onnekkaille. Se avaa silmämme käsittämään, että loppujen lopuksi elämä on yhtä arpapeliä. Paska onni toisilla, parempi naapurilla. Mutta jos luovutamme vastoinkäymisten edellä, jäämme paljon velkaa muille. Jotakin totuutta siinä väittämässä on, ettei kukaan saa enempää kuin jaksaa kantaa – joka hetki kun olemme yhä elossa. Toisinaan taakka on vain suhteettoman raskas.

Katso harteitasi ja mieti, miten paljon sinä pystyt luovuttamaan.

Lasken Livian sängylle isän viereen. Morfiini tekee isän hitaaksi. Hänen kämmenselästään kulkee letku tippatelineeseen. Toivon, että hän sanoisi jotain. Pari valittua sanaa kuolevalta isältä omalle pojalle. Hän ei sano mitään. Enkä minäkään. Tartun häntä käsistä. Hän näyttää vaivaantuneelta, mutta en irrota otettani. Hänen kuivat, harmaankeltaiset, pikimustien karvojen peittämät kätensä uppoavat ihoon kuumottavasti kuin paperikassit, joita kannoin lapsena. (s. 260)

Tom Malmquistin romaani on varmasti vuoden käännöstapaus. Outi Mennan suomennos on eleettömän puhdas, vimmainen ja viimeiseen asti täydellisyyttä hipova suoritus. 

***

Tom Malmquist tulossa toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan.