Hienojen sävyjen värityskirja

Marko Annala: Värityskirja
LIKE, 2017
203 sivua
Lainattu kirjastosta

Yritän sanoa jotakin, mutta puheeni katkeilee, sillä koko kehoni tärisee kuin olisin paleltumaisillani. Olen upottanut kaiken tarmoni muuttoon, sysännyt tunteeni syrjään ja sen seurauksena syvälle kehoni sisään piilottamani suru on pingottunut kireälle kuin liian tiukalle viritetty kitarankieli, odottaen vain niitä muutamaa viimeistä viritystapin pyöräytystä, jotka katkaistessaan kielen päästäisivät sen viimeinkin vapaaksi.

Jossakin määrin pitää paikkansa, että menestys vaatii uhrauksia ja taiteilijoiden on elettävä poikkeuksellisen vaikea lapsuus kehittyäkseen kohti menestystä. Tietenkin riippuu taiteenlajista ja siitä millaista versiota omasta lajistaan kehittää, mutta ympäristöllä on kieltämättä monien muusikkojen elämässä ollut merkittävä vaikutus heidän uralleen. Kärsimyksen kautta voittoonko siis?

Menestyneen kotimaisen raskasmetalliyhtye Mokoman solisti Marko Annala ei totisesti ole poikkeus tässä tähtien joukossa. Lapsuuttaan ei voi valita, eikä todellakaan sitä, millaiseksi aikuiseksi se ja kokemukset kasvattavat. Monille muusikoille yksi lohduntie ovat alkoholi ja huumeet kuten vaikkapa brittiläisen The Cure -indiebändin pojille, mistä kertookin vasta myös Likeltä ilmestynyt loistava Cured-muistelmateos (tästä lisää myöhemmin). Toisille muusikoille lapsuuden kokemukset aiheuttavat masennusta ja mielenterveysongelmia. Tästä Annalan esikoisteos Värityskirja onkin hallittu ja tyylikäs puheenvuoro kotimaisen rock-kirjallisuuden saralla.

Mielenterveysongelmat koituvat usein juuri herkkien ja taiteellisten ihmisten kohtaloksi, eikä Annala kirjansa perusteella ole tästäkään poikkeus. Värityskirja on rehellisen avoin ja kaunokirjallisesti varsin eheä autofiktiivinen romaani, tarina siitä millaista on olla koulukiusattu poika ja kasvaa siltä maapohjalta yhdeksi Suomi-rockin legendoista.

Samalla se on katsaus kotimaiseen musiikkimaailmaan, jossa Annalan kaltainen absolutisti on harvinainen mutta myös ilahduttavan raikas poikkeus. Sitä kuvittelisi, että raskasmetallinen taide syntyy raskasmielisistä, kovista jätkistä, jotka sylkevät baarinnurkissa heikoimpien tuoppiin, eikä lyyrisyys ole heidän vahvin elementtinsä. Marko Annala piirtyy kuitenkin romaanissaan herkkämieliseksi, runolliseksi ja luontoa rakastavaksi mieheksi, joka on kaikkea muuta kuin turhantärkeä kukkopoika tunkiolla. Annala kirjoittaa itsensä niin poikana kuin vastuuta kantavana isänä ja äijärokin jumalana mieheksi, jonka sydän on paperinohut, rypistetty mytty, silmät hiljaisuutta ja metsänkahinaa rakastavan maalaisromantikon.

Ja Annala kirjoittaa hyvin, todella hyvin. Ammattikoulussa hän kertoo saaneensa äidinkielestä aina heittämällä vitosia, mitään juurikaan tekemättä, kun muut aineet tuottivat kiinnostamattomuuden vuoksi vaikeuksia. Väristyskirjaa lukiessa tätä ei ole syytä hetkeäkään epäillä. Annalan teksti on kuin melodista, tarkoin punnittua rokkia, johon klassiset säväykset tuovat ikuisuutta ja nostattavat syntyneen musiikin keveisiin yläilmoihin. Äijä osaa sanat ja tunteet ja on saanut ne väritettyä esikoiseensa uskottavasti ja sydäntä riipaisevasti.

Koulukiusaamisen kuviot Marko Annalan nuoruudessa itäisessä Suomessa ovat fyysisesti rankempia kuin nykypäivänä tuskin voi olla mahdollista. Kovat jätkät pistävät hänet syömään vessassa välitunnilla muttereita, istuttavat vesilätäköissä ja lahjoittavat nyrkiniskuja kylkeen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei tällaiseen ruumiilliseen kiusantekoon ole kukaan opettajista tai kumpikaan vanhemmista puuttunut, kaikkien auktoriteettien silmät ovat olleet 80-luvulla visusti kiinni. On kuin lukuisat pahoinpitelyt olisivat olleet vain Annalan omaa yksityistä todellisuutta, jonne muilta oli portit lujasti säpissä. Sen ymmärtäminen koskettaa ehkä Värityskirjassa eniten: kun lapsi jätetään kipuinensa niin yksin, ettei hänelle jää käteen muuta kuin lisähinnan maksu aikuismasentuneena.

Tämä romaani on vahva suositus lähes kaikille. Ei ole mitään väliä, millaista musiikkia itse kuuntelet, sillä tämä ei ole kirja rokista tai Mokomasta, tämä on kirja peloista ja niiden voittamisesta, itsensä rakastamisesta, omiin voimiin uskomisesta ja ponnistamisesta alustalta, joka imee sisuksiinsa kuin ahne suo. Annalan tarina on selviytymiskertomus täynnä toivoa ja osoitus siitä, että todellinen lahjakkuus löytää aina tiensä maaliin. Hänet masennuksen mustilta petolinnuilta pelasti musiikki, ymmärrys siitä, että hänen tiensä on kulkeva kaikesta huolimatta kohti tällaista pelastusta. Kun elämä on musta-valkoinen kuvakirja, Annala värittää sen lopulta itse mieleisekseen ja onnistuu löytämään todellisen minänsä.

Vaikka ajokortittomana en koskaan istukaan kuskin paikalla, tuntuu minusta ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että olen ottamassa ohjat käsiini. On alkamassa uusi aika, jollaista en ennen ole elänyt. Olisin rehellinen tunteilleni. En eläisi vain muille vaan myös itselleni. Avaan sivuikkunan ja työnnän kyynärpääni ulos. Näin kuuluu tehdä kun on täynnä itseään. Ja välillä on hyvä olla täynnä itseään. (s. 134)

Tämä kirja on myös tärkeä julistus niille nuorille, joiden valo on toivottomassa tilassa sammumassa, jotka on nujerrettu ja jotka eivät tiedä, miten pitää soihtu palamassa kun happea on enää vain vähän. Kiitos Marko Annala rohkeudestasi astua kirjallasi valokiilasta takaisin sinne pimeään, mistä olet rämpien mutta katkeroitumatta noussut.