Hyvä talvisota?

Philip Teir: Talvisota – avioliittoromaani
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2013
345 sivua
Lainattu kirjastosta

Määritelkääpä hyvä romaani. Tai määritelkää nyt ensin hyvä. Jos nimeämme tämän adjektiivin synonyymiksi tasokkaalle, kun puhutaan kirjallisuudesta, emme ole päässeet kirjasta pidemmälle. Jos oletamme kuitenkin rohkeasti, että tasokkuus on jonkinlaista suurta viitsimistä, yrittämistä synnyttää tarinan ja lukijan välille silta, jossa ajatukset kulkevat molempiin suuntiin, toden ja ymmärrettävän luomista, tunteiden välittämistä ja inhimillisyyden havainnointia, saatamme olla jo hieman pidemmällä.

Sitten tulevat kaikki lyyriset taikakeinot, kielen muovaamisen kyky, tyyli sanoa jo useasti ennen sanottu uudella, erilaisella tavalla, omaperäiset keinot venyttää kieltä kohti lukijan emootioita ja kipupisteitä. Se on vähän kuin pukisit jalkaasi lestiltään mukavat kengät, jotka vielä näyttävät törkeän cooleilta. Sanoilla on suuri vaikutus. Nämä keinot tekevät hyvästä kirjallisuudesta erinomaisen tai ainutlaatuisen. Ne ovat myös elementtejä, jotka useat lukijat pystyvät tunnistamaan. Se millainen vaikutus tyylikeinoilla kuhunkin lukijaan on, on tietysti jo sitten toinen asia.

Luettuani tämän kevään ehkä taidokkaimman kotimaisen romaanin, Katja Kallion Yön kantaja, ei hyvän kirjallisuuden rima sinänsä noussut, mutta ylärekisteriin syntyi uusia rimoja, joihin kaiken kotimaisen kirjallisuuden ei ole tarpeen yltääkään. Joskus hyväkin riittää.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (ruots. Vinterkriget) on hyvä romaani. Se on tarina, puhtaasti tarina juuri sellaisena kuin se on, ilman cooliutta tai glitteriä. Se ei ole poikkeuksellinen, ennen kirjoittamaton, mutta se on romaani niille, jotka haluavat kääntää sivuja ilman että ajatukset jäävät haahuilemaan sanojen kutomaan dramaattiseen verkkoon. Se on hieman suomenruotsalainen ja sympaattisen kotimainen. Molempia sopivasti.

Max Paul on sosiologian professori, joka täyttää 60 vuotta, ja on eksynyt työnsä ja avioliittonsa sokkeloon. Ulospääsyn etsiminen tuottaa miehelle päänvaivaa, ja lohdutus tuntuu löytyvän hänen entisestä oppilaastaan, nykyisestä toimittajasta Laurasta, joka aikoo tehdä Maxista jutun Helsingin Sanomiin. Lähentyminen nuoreen naiseen etäännyttää entisestään vaimosta ja samalla myös aikuisista tyttäristä. Talvisota on samalla kertomus näistä kahdesta naisesta, Helenistä ja Evasta, jotka elävät omaa etsikkoaikaansa, nuorempina kuin isänsä mutta eivät välttämättä sen onnellisimpana.

Teir kuljettaa eläkeikäänsä lähestyvän Maxin kertomusta vaivatta ja rytmikkäästi eteenpäin polkien. Näkökulmat vaihtuvat kaikkien perheenjäsenten kesken, mikä keventää lukemista ja lisää sen mielenkiintoa. Teirin ja hänet kääntäneen Jaana Nikulan selkeä teksti ei ponnisteluja vaadi; sivut kääntyvät huomaamatta ja matkassa on mukava olla. Jotenkin täysin turvallista.

Mutta mikä on se mahtipontinen talvisota, jonka mukaan Teir on kirjansa nimennyt? Termi viitannee kirjassa pariinkin tasoon, ja ajassa tarvotaan toki läpi talven, mutta sotaisat, vauhkot hevoset on tällä erää kyllä jätetty pilttuuseensa kauroja pureskelemaan. Teir kertoo varmasti ja elävästi, hän on tarinaniskijä, mutta kaiken kylmettävää, viimaista ja nälkäkurjuudessa riepottelevaa talvisotaa ei tästä porvarillisesta kirjasta löydy. En sano sen olevan välttämättä pettymys, ehkä pienoinen yllätys ja pikkiriikkinen harmistus. Jostakin syystä Teiristä on silti helppo pitää, vaikkei hänen suomenruotsalainen maisemansa ole kjellwestö-maustettua kaunopuhetta. Teir ennemminkin toteaa asiat kuten ne ovat, konstailematta.

Hänestä tuntui, että hänen oli päästävä ulos ja saatava raitista ilmaa. Niinpä hän otti kengät ja takin ja avasi oven pihalle. Edvard, joka oli maannut koko illan lattialla uunin edessä, seurasi häntä. Valtaisa tuulenpuuska kohotti heidät melkein ilmaan ja sai Maxin takin lepattamaan. Satoi lunta. Tai pikemminkin pyrytti, voimakas myrsky raivosi pihan yllä, käänsi paljaat karviaismarjapensaat maata vasten ja muutti maiseman toisennäköiseksi. Selvimmin Max huomasi äänen, myrskyn pauhun, ja tuntui kuin hän olisi kuullut sen joka sävelen, pohjalla oli ulvontaa, keskirekisterissä suhinaa ja kaiken yllä ujellusta, joka puhdisti hänen ajatuksensa, enää ei voinut ajatella yhtään mitään. (s. 255)

Ei siis kannata säikähtää kirjan dramaattista nimeä; tämä kirja passaa kesäkeinuun ja laiturinnokkaan, kera kypsänpunaisten mansikoiden ja kahvikupin kaveriksi. Joskus on suorastaan riemullista lukea romaania, jossa ei tarvitse lumoutua jokaisesta kielen koukerosta vaan voi keskittyä tarinallisuuteen. Ehkä talvisota on hillityissä piireissä tällaista, hieman lakonista ja rauhallista, jäätävää mutta lamaantunutta. Itse olen tottunut niihin vauhkoontuneisiin sotahevosiin ja ärhäkkäisiin pistimiin tanassa (kielikuva saattoi mennä ehkä lähemmäs Ranskan vallankumousta, mutta ymmärtänette pointin).

Romaanin paras jännite hieman veltostuu loppua kohden, kuin aika tai ajatukset olisivat loppuneet kirjoittaessa kesken. Notkahduksista huolimatta Philip Teir on jollakin tapaa lumonnut minut. Ja vaikka se johtuisikin enemmän hänen ansioistaan loistavan Helsinki Litin luojana kuin tämän romaanin kirjoittajana, en malta odottaa hetkeä, kun pääsen lukemaan Teirin uusinta romaania Tällä tavalla maailma loppuu. Romaani, joka alkaa sanoilla ”Myrskyn puhjettua poika ja äiti hakevat suojaa autosta. Elokuu.” ei voi olla muuta kuin vähintään hyvä. Kainosti toivoisin, että enemmän.

Kirjailija Helmi Kekkonen luki myös Teiriä äskettäin. Lue miten hän ihastui tuohon uusimpaan ja Talvisotaan tästä ja tästä.