YLEn 101 kirjaa -projekti: vuosi 1969 ja Jarkko Laine
Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
Otava, 1969
Ostettu divarista
Otava, 1969
Ostettu divarista
Yhtenäisyys
on voimaa. Vallankumouksessa. Minä istun tämän maailman kahviloissa ja
katselen, miten lokakuiden äänettömät raggarit mukiloivat Leninin katuun.
Yhtenäisyys on voimaa. Minä seison tämän maailman kusiputkissa ja kuuntelen,
miten lokakuiden mustat paloautot kiitävät halki öisen kaupungin.
Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?
Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?
Beat-sukupolvi vaikutti 50–60-luvuilla etenkin New Yorkissa
ja San Franciscossa. Suuntauksen boheemit edustajat olivat oman määritelmänsä
mukaan vanhempiensa sukupolven kelkasta pudonneita. Heille huumeet ja
kaikenlainen juopuminen oli taiteen tekemisen ehto ja lähde. Näihin saappaisiin
astui siis aikanaan kotomaan Jarkko Laine, jonka laaja tuotanto koostuu
runouden ja proosan lisäksi myös laululyriikoista mm. Rauli Badding Somerjoelle.
Olen bloggaajana mukana YLEn
101 kirjaa -projektissa, joka
tarkastelee Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhtä, tuolle ajalle
tyypillistä kirjaa. Kirjat valitsivat viime vuoden puolella
kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen
ja Nadja Nowak. Yli 80
kirjabloggaria lähti yhteistyöhön mukaan: jokaiselle bloggaajalle arvottiin arvioitavaksi
oma kirja (tai kaksi). Minulle osui vuosi 1969 ja Jarkko Laineen romaani Niin kulki Kolumbus.
Minä synnyin vuotta myöhemmin – mitään tietämättä tuon
tyhjyyteen sykkivän taiteensuunnan pulssista. Beat oli luonnollisesti kaukana
minun ja vanhempieni vaasalaisesta arjesta. Äitiäni vain kahdeksan vuotta nuoremmalla Laineella
asiat olivat kuitenkin toisin. Hän oli vasta 22-vuotias, kun Niin kulki Kolumbus ilmestyi, romaani
nuorison viihtymättömyydestä. Lukikohan äitini kirjan? Hänen hyllystään löytyi mm.
Joenpeltoa ja Henri Charrièren Vanki
nimeltä Papillon, saman vuoden kulttiromaani tuokin. Mutta ehkä äitini oli
liian äiti, perheellinen, tunteakseen Jarkko Laineen omakseen.
Niin kulki Kolumbus
on laahaavien päivien kertomus Henrikistä, joka seurustelee Sarin kanssa ja
kuluttaa päivänsä katkuisia kipinähuudahduksia ilmaan viskoen, vittuillen ja
kahviloissa vetelehtien. Henrikki riitaantuu herkästi kaikkien kanssa, koska ei
juuri suutaan pese. Hän ei ole joka mamman unelmavävy, mutta eipä tässä
kirjassa mammoja olekaan, vain nuoria ihmisiä vailla suuntaa ja suunnitelmaa. On
Esa ja Kimmo, Henrikin parhaat kaverit, ja entinen heila, jo toisen morsian
Anna, jonka perää Henrikki kirjaimellisesti vielä halajaa. Nuorten elämässä
nukahdetaan, naidaan, herätään, juodaan kahvia baareissa ja kotona, soitetaan
puhelinkioskeista taskut 20 pennisiä täynnä, rundataan autolla
päämäärättömästi, käydään kaverilla kylässä ja kävellään ja kävellään ja
kävellään.
Olutta ja punkkua menee, mutta kahvia sitäkin enemmän.
Huumeista ei juurikaan ole puhetta; parit pössyt vedetään kirjan jossakin nurkassa.
Jos kotimainen beat on tätä, on maku yllättävän kesy; Burroughsin sairaalloiset
hallusinaatiot ovat muodonmuuttuneet Laineen runolliseksi mutta toisinaan myös
raa’aksi kieleksi.
Laineen nuoret
Leikittekö tekin lapsena sitä, että joku poimi porukan
puheensorinasta lauseita sieltä täältä ja kirjoitti ne ylös yhdeksi pötköksi?
Sitten ylös kirjattu luettiin muille ääneen, ja syntyneen tarinan epäyhtenäinen
hölynpöly nauratti. Leikki tuli mieleen, kun Lainetta tavailin.
Mieletöntä.
En saa antaa periksi kenkien tahdolle. Aivoja, poika, nyt pitää käyttää aivoja.
Sari tulee huomenna kaupunkiin. Kesäloma loppu. Katsotaan avaimenreijistä. Tämä
saatanan katu ei edes lopu. Pitäisi mennä kotiin. Ei ole kysymys rohkeudesta,
ei rakkaudesta. Kun vain tietäisi, mitä tekisi. Kun vain. (s. 12–13)
Tekstin fragmenttisuus jäljittelee tajunnanvirtaa. Se poimii
Henrikin ajatuksia kuin puolukoita varvuista. Johdonmukaisuutta ei ajatuksissa
tarvita; ajatukset ovat vapaita kaikesta systeemistä ja asettelusta. Teksti
ajelehtii kuten Henrikkikin. Ohi huiluvasta langanpätkästä on välillä vaikea
saada kiinni; missä kulkee Laineen-pojan miete? Mitä hän nyt taas niin kovasti
huutaa?
Nuorisokulttuuri radikalisoitu 60-luvulla, kun nuorten arki
täyttyi viimein omista asioista: rock’n’rollista, cokiksesta, nahkatakeista ja opiskelijoiden
järjestäytymisestä. Oltiin kallellaan vasemmalle, ja kaupungistuminen oli
yleisen kehityksen suunta. Tässä valossa Niin
kulki Kolumbus on silkkaa ajankuvaa. Henkilöhahmojen äänet ovat kuin Käpy selän alla -elokuvan dialogista, ja
maisemat piirtyvät lukijan verkkokalvolle jostain kumman syystä mustavalkoisina.
Lieneekö aika syönyt tekstiä? 2000-luvulla ovat nuorten
ongelmat toisenlaiset. Enää ei pudota kelkasta vaan hukataan somesporan
kyydissä mahdollisuudet inhimilliseen kohtaamiseen. Televisio ei enää hyökkää
huoneen nurkasta, ja kaupungin syke on muuttunut niin, että Henrikki putoaisi asvalttiin
jos kokisi ja näkisi. Lohduttomuudella on täysin toiset kasvot, ja 60-luvun
nuorten huolet muuttuvat hetkessä söpön viattomaksi politikoinniksi. Maailma
on muuttunut niin monimutkaiseksi, että tukehtuisitte kahviinne, vapautta
kaipaavat Henrikki, Kimmo ja Esa!
– Mitä helvettiä sinä sitten toivot elämältä?
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää? (s. 65)
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää? (s. 65)
Jarkko Laine on minulle parhaimmillaan, kun hän päästää runoratsunsa
vapaaksi. Hänen turhautunut, poliittinen kynänsä ei enää pure, mutta joissain
virkkeissä on vielä tuoreuden klangi: Minä
tulen sinun luoksesi kuin auto pitkin bulevardia; kuin hiljainen kulkija
liikkeitten markiisien alla; […] minä pidän sinusta kiinni kuin nastarenkaat
maantiestä. / Huone oli kuin liian pieneksi käynyt takki, kaupunki solmio kaupanpäälliseksi.
/ Aurinko ei jaksanut olla kuin keltainen tahra taivaalla.
![]() |
Laine ei naurattanut bloggaajaa ihan näin. Mutta kuvaaja nauratti. |
Niin kulki Kolumbus
on paikoin liian hätäinen ja kiirehtivä, aggressiivisesti paloihin pilkottua
puhetta, jota en olisi aina jaksanut seurata. Sillä on hetkensä; me emme niitä kuitenkaan
aina jaa. Jos tämä lyhyt tuttavuus kotimaisen beat-kulttuurin kanssa ei rakkaudeksi
roihahtanutkaan, kiinnostuin rapakontakaisesta kulttuurista kuitenkin niin, että
hankin käsiini John Krokidasin
ohjaaman Kill Your Darlings -elokuvan (2013),
jossa alussa mainitut kolme suurta beat-runoilijaa kohtaa tragedian merkeissä.
Eikö hyvän kirjallisuuden lopullinen tehtävä olekin juuri
tämä? Innostaa hakemaan tietoa, harhauttaa lukijansa etsimään lisää ja
löytämään jotakin uutta?
****************************************************************
101 kirjan listan löydät tästä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa
Kiitos hienosta blogiarviosta :)
VastaaPoistaOlen ollut nuoresta asti Jarkko Laineen runojen fanittaja ja sitten yllätys yllätys muutin hänen kotikaupunkiinsa. Olisin halunnut olla täällä kun hän luki runojaan pieni virne suupielessään.
Ehkä munkin pitäisi katsahtaa Laineen runojen suuntaan. Sillä siitä puolesta pidin kovasti, asfaltin makuisesta kaupunkirunoudesta. :-)
PoistaKiitos hienosta kirja-arviosta ja lukukokemuksesta. t. Seppo P.
VastaaPoistaKiitos Seppo! Olette kyllä Nadjan kanssa tehneet 101 (tai vielä sadan) kirjan kanssa hienon kulttuuriteon!
Poista