Saision sirpaleita Kansallisteatterissa: Koivu ja tähti

Pirkko Saisio: Koivu ja tähti – sirpaleita Suomesta
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä
Ohjaus: Laura Jäntti

                                                                                                                                  Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Näyttämö avautuu yleisölle avaruudelliselta tuntuvalla kuvalla: tausta on mustanpuhuva ja keskellä huojuvat pitkät, metallia hohkaavat palkit. Oudosti laulavanuottinen ääni puhuu meille kuin runoja vieraasta maasta lausuen. Palkkien seasta erottuu oksien huojuntaa. Topeliuksen metsä on muuttunut postmoderniksi, kylmää uhoavaksi metallipuustoksi.

Pirkko Saisiolta tilattu Suomi 100 -juhlavuoden näytelmä Koivu ja tähti keskittyy Kansallisteatterissa katsomaan nyky- ja tulevaisuuden Suomea topeliaanisesta lähtökuopasta. Alkuperäisen tarinan lapset on tuotu tähänkin. Kotoaan pois joutuneet veli ja sen sisko löytävät vuosien jälkeen metsän keskeltä takaisin kotitorppaansa, missä surusta riutunut äiti on rukkinsa ääressä kuitenkin jo kaiken toivonsa menettänyt. Ajallisen liukuman kautta sadan vuosien ikäinen torppa muuttuu nykyajan puna-vihreän Kristofferin ja hänen sisarensa Hagarin ystävien kokoontumispaikaksi. Kesäpaikassa puidaan uuden maailman ongelmia, juodaan skumppaa, syödään juhlavan rennolla porukalla rapuja ja Stilton-juustoa, nautitaan valveutuneesta, ydinongelmat tunnistavasta kaupunkielämästä, joka maksaa yksilölle menetettyjä avioliittoja tai kaikesta pienestä kimpoavia sisarusriitoja. Keittiössä mökkiläisiä palvelee kaukomailta Suomeen työllistetty Lee. Sukulaisten kokoontuessa torppaan herkuttelemaan tulee näyttämöllä käytyä läpi tämän ajan poliittisia ja sosiaalisia kysymyksiä pakolaisista ksenofobiaan.

Sirpaleita Suomesta on niin iso kollaasi, että tehtävä tuntuu olevan mahdoton toteuttaa ymmärrettävästi. Kyse on tietysti valinnasta: mikä sirpale jätetään taideteoksesta pois, mikä sirpale taas on merkittävä ja saatava kuvaksi katsojalle. Saisio on nostanut isoimmaksi kysymykseksi koko Eurooppaa kuohuttavat pakolaiskysymykset ja asettaa vastakkain lavalle me ja ne muut monella eri tapaa.

Poliittistahan tämä kaikki on. Samalla tavalla kuin Topelius omana aikanaan politisoi Koivulla ja tähdellä Saisio rakentaa tässä versiossa suomalaisuudesta perinteisiin tarrautuvan juomalauluja kesämökeissään hoilaavan kansan, joka ihastuu ulkomaalaiseksotiikkaan, silloin kun se sopii heidän omaan agendaansa näppärästi.

Poliittisella teatterilla tuntuu olevan minulle kuitenkin jokin ongelma. Se haluaa huutaa sanomaansa niin, että ihastuminen vaikkapa yksittäiseen näyttelijäsuoritukseen jää katsojalle mahdottomaksi. Ilman muuta the message on tärkeää, mutta teatterissa on kyse niin paljon muustakin. Kuvallinen ja kolmiulotteinen tulkinta, erilaiset lavastukselliset symbolit, sanalliset ja tuotteelliset, näyttämötaiteilijoiden henkilökohtainen antautuminen, valaistuksen ja ei-valaistuksen vaikutus, musiikin ja muun äänimaailman painoarvo; teatteri toimii niin monen eri astin varassa. Minulle merkityksen teatterissa tuo se, että se saa minut tuntemaan jotakin suurempaa: iloa, onnea, surua tai jopa vihaa. Että kun teatteri huutaa, minä katsomossa kuulen sen ja otan vastaan – ja ymmärrän.

Saision Koivu ja tähti on monen eri kohtauksen avulla kokoon kasautuva produktio, että riville 13 (hui!) saapuessaan se kuitenkin hajoaa ja puuroutuu, kirjaimellisesti puuroutuu, sillä valitettavasti kaikkien näyttelijöiden puheesta ei aina saanut selvää. Kun rehevän dialogin maastossa pitää pinnistellä pystyäkseen kävelemään, menee joitakin maisemia pakostakin ohi. Ja se harmittaa katsojaa ihan älyttömästi.

Tiina Weckström Hagarina (kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri)
Symboleita Saisio käyttää paljon. Joidenkin kohdalla oivaltaminen osuu maaliinsa ja saavuttaa taaimmatkin rivit. Yksi koskettavimmista kohtauksista on kurkiperheen muuttomatkaa näyttävä tila, jossa kurjenpoikanen ei pysy saattueen matkassa vaan jää jälkeen ja päättää päivänsä pellonlaidalle. Hagarin äidinkaipuuta ja menettämisen pelkoa toistava kohtaus painaa Tiina Weckströmin Äiti älä jätä! -huutojen ansiosta pistävän kolon äitisydämeen. Juuri Saision Pienin yhteinen jaettava -romaania lukiessani pakostakin tähän kohtaukseen yhdistyy kirjailijan oma kaipuu äitiydestä ja tyttäryydestä, ja kohtauksen merkitys irtoaa hieman esityksen yleisemmästä vireestä. Mutta siitäkin huolimatta se on hieno – myös lavastukseltaan ja puvustukseltaan.

Huumoria Saisio ei onneksi ole unohtanut. Se ryhdistääkin harteitaan toisessa puoliajassa ja alkaa toimia kiitollisesti. Ehkä odotin hersyvämpiä nauruja, isoja satiiripiikkejä, jotka lävistävät. Nyt naurut jäivät hymistelyn tasolle, eikä kaikki huumoriksi tarkoitettu tavoittanut omaa rekisteriäni.

Seuralaisena teatterissa ollut ystäväni kiteytti teatteritaiteen huomauttamalla, että karkeasti tarkasteltuna on olemassa kahdenlaista teatteria: järkeen ja tunteeseen vetoavaa. Saision järkeen vetoava Koivu ja tähti puhuu ilmiöistä ja asioista, kritisoi ja katsoo ihmistä yhteisönsä edustajana (tässä puna-vihreät kaupunkilaiset). Ystäväni mukaan järkiteatteri ei siis aina kosketa sielua samalla tavalla kuin tunneteatteri, missä yksilön kokemuksiin saattaa olla helpompi samaistua.

Jos siis tunnepuolella jäinkin vajaaksi, ihastuin Koivun ja tähden nerokkaaseen lavastukseen, metalliseen metsään, joka todellakin on rakennettu metallipylväistä, ja siellä huojuviin, puhuviin puihin, jotka pakostakin toivat mieleen entit, puunkaltaiset puupaimenet kirjasta/elokuvasta Taru sormusten herrasta. Myös topeliaanisen torpan muuttuminen Kristofferin kesämökiksi ja näin monen kohtauksen silmäniloksi oli oivallinen ratkaisu, joka toimi hienosti.

                                                                                                                               Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri

Näyttelijöistä on vaikea nostaa ketään yli toisen, sillä tulkinta tapahtuu niin rinta rinnan ja toistensa päällekin. Mutta Kristofferin (Jukka Puotila) sisarta Hagaria esittävä Tiina Weckström on roolissaan ihastuttavan aito, ja sisarusten välinen aikuisiän kahakointi jäljittelee erittäin hyvin todellisuutta. Sonja Salmisen eleettömän hieno tulkinta thai-kodinhoitaja Leestä on myös kaikessa koomisuudessaan älykäs.

Koivu ja tähti kannattaa mennä katsomaan itse, sillä se varmasti jakaa katsojansa. Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja esteettisesti hieno; mikrotasolla jäin kaipaamaan kosketusta, varsinkin kun tiedän, että Saision romaanikynä on herkän voimakas, tuntoja raastava ja haikean tarkka. 

Lämmin kiitos Kansallisteatterille Bloggariklubi-lipuista!

********************************************
ROOLEISSA: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström
OHJAUS: Laura Jäntti
LAVASTUS: Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simone
MUSIIKKI: Markus Fagerudd
VALOSUUNNITTELU: Morten Reinan
ÄÄNISUUNNITTELU: Raine Ahonen ja Esko Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Helena Vierikko


Pirkko Saision Koivu ja tähti Kansallisteatterissa, liput tästä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Syksyn satoa 2021

Kun yksi lensi yli käenpesän