Unohtaa ei saa

Imre Kertész: Kohtalottomuus
Alkuperäisteos Sorstalanság 1975
Suomennos: Outi Hassi
Otavan kirjasto 2003
240 sivua
Lainattu kirjastosta

Hyvää alkanutta vuotta 2018, te kaikki kolme lukijaani! :-)

Kuten ehkä joku teistä on huomannut, tässä blogissa on pidetty parin kuun mittainen paasto. Kirjanälän ehtyminen ei ole kuitenkaan syy tekstisulattelun hiljaiseloon. Osasin odottaa että jossain vaiheessa kamelin selkä taittuu, ja se taisi tapahtua tuossa marraskuun lopussa. Syksy ja loppuvuosi ovat olleet kaikin puolin liian täysiä työn, perheen, joulun, opiskelun ja sen myötä tavoitteellisemman kirjoittamisen kera – vähän kaikki ovat kärsineet ehkä töitä lukuun ottamatta. Yrittäjänä olen sitoutunut hoitamaan luvatut hommat, ja raha näyttää olevan se mikä minuakin eniten vie; se mistä palkka maksetaan, sen hoidan sovittujen aikataulujen puitteissa. Moni muu asia kuten kirja-arviot on joutunut vähän laihalle ruokavaliolle.

Lukemisen tahti ei minulla ole koskaan ollut vinha (hämäläinen kai lukujuuria myöten), eikä se tämän syksyn saatossa ainakaan nopeutunut. Mutta onneksi lukemiselle on silti löytynyt aina aikaa.

Kirjoittajakoulussani käsitellään paljon klassikkoja ja vanhempaa (maailman)kirjallisuutta. On ollut mahtavaa löytää niiden joukosta uutta lukemista vaalimani kotimaisen nykyproosan ohelle.

Yksi syksyn pysäyttävimmistä kirjoista on minulle jo vuonna 1975 ilmestynyt romaani Kohtalottomuus, unkarilaisen, myöhemmin 2000-luvulla Nobelilla palkitun Imre Kertészin esikoisteos. Vuonna 1929 syntynyt unkarinjuutalainen Kertész joutui itse toisen maailmansodan aikana keskitysleirille, ja Kohtalottomuus – täydellinen tragedia – pohjautuu kirjailijan näihin kokemuksiin. Vaikka keskitysleirikuvauksia on taiteen eri muodoissa ilmestynyt lukuisia, lienee Kohtalottomuus yksi vaikuttavimmista. Se on romaani, joka imi minut mukaansa, muodostui itselleni kirjaksi, jota en sisällön raskaudesta huolimatta pystynyt noin vain laskemaan käsistäni.

Vaikuttavinta romaanissa on kertojan näkökulma, se mikä tekee tarinasta traagisen lohduttoman. Lukija tietää koko ajan enemmän kuin kertoja, nuori unkarilaispoika Budapestistä. Kesken aamuisen työmatkan poika joutuu pakkosiirretyksi keskitysleirille. Pitkään poika luulee kuitenkin olevansa matkalla vain toisiin työtehtäviin, jonnekin hyvään ja tarpeelliseen.

Pojan kohtaloksi muodostuu se, että hän on 15 mutta kertoo leirille saapuessaan saksalaissotilaille iäkseen 16, sillä se on ainoa neuvo, joka ehtii hänen korviinsa kantautua kaoottisessa rantautumisessa leirille: Arbeiten… Sechzehn, hänelle sanotaan. 16 vuotta oli ikäraja työkykyisille; sitä nuoremmat lapset eliminoitiin turhina, joten iän valehdellessaan juutalaispoika sinetöi ankaran kohtalonsa, joka kuin ihmeen kaupalla sallii hänen myös jäädä eloon kertomaan meille siitä, millaista raakaa orjuutta ja säälimätöntä ruoskaniskua elämä esimerkiksi Auschwitzissä ja Buchenwaldissa oli.

Lukijalla ei ole mitään syytä olla uskomatta sitä likaista kuvakirjaa, minkä Kertész romaanissaan maalaa. Se on värittömän harmaata tuhkaa, pölyn, kivun ja voimattomuuden kuorruttamaa kerrontaa, joka nostattaa lukijan empatiaa ja epätoivoa sitä mukaa mitä pidemmälle viaton kertojapoika natsien helvetissä astuu. Niin viaton voi olla vain nuoren katse. Miten hän ymmärtää, todistelee meille asioiden luonnollisuutta, tapahtumien ja siirtymisen tarkoituksenmukaisuutta, on lukijalle pelkkää kivuliaan traagista toiveikkuutta.

    Oli se jälkikäteen laskettuna miten yllättävää hyvänsä, totuus on kuitenkin, että vietin Auschwitzissa yhteensä vain kolme kokonaista päivää. Neljäntenä päivänä istuin jälleen junassa, jo tutulta tuntuvassa tavaravaunussa. Päämäärämme, saimme tietää, oli ”Buchenwald”, ja vaikka olin jo hieman varovaisempi lupaavalta kuulostavien nimien suhteen, tunsin, ettei se ystävällisyys, se ilmiselvä lämpö, se hellyyden, haaveiden, jopa kateuden kajastus joidenkin meitä matkaan lähettävien vankien kasvoilla voinut olla pelkästään erehdystä. En voinut olla näkemättä, että heidän joukossaan oli monta vanhaa, kokenutta vankia, myös arvohenkilöitä, minkä saattoi päätellä olkavarsinauhoista, lakeista ja kengistä. (s. 111)

Kertész vakuuttaa lukijansa siitä, että tuohon natsien luomaan sairaalloiseen painajaiseen ei monenkaan juutalaisen mielikuvitus edes riittänyt – siihen, että ihminen voisi tehdä toiselle sellaista. Kertojan loputon usko kaikkien raadollisten kohtausten järjellisyyteen, usko siihen että tapahtumat ovat vain välivaiheita johonkin parempaan tai ehkä pelkkää väärinkäsitystä, riipii sydäntä. Miten paljon ihminen haluaakaan uskoa hyvään ja luottaa viholliseen, jota ei tietämättömyyttään osaa sellaiseksi tunnistaa.

Eräänä joulukuisena yönä, kun kärsin pahasta yskästä enkä halunnut herättää puolisoa tai saanut edes yskimiseltä unta, menin istumaan pimeään kylpyhuoneeseemme ja nojasin kyykyssä viileisiin kaakeleihin väsyneenä ja keskivartalo voimattomana. Mieleeni palasi romaanista kohta, jossa kertojapoika kuvailee 60 hengen joukon junamatkaa kohti tuntematonta päämäärää. Juutalaiset on ahdettu yhteen tavaravaunuun, jossa matka kestää useita päiviä. Vaunu on korkealla olevia ikkunantapaisia lukuun ottamatta pimeä ja ahdas paikka. Vessana toimii jokin astia yhdessä takanurkassa. Onnellinen on se, joka saa vaunusta seinäpaikan. Hän pystyy sentään nojaamaan johonkin kiinteään, kun keskilattialla kykkivät joutuvat nojailemaan toisiinsa myös yrittäessään nukkua.  

Kaakelit kylppärissämme olivat viileitä. Väsymys painoi mieltä ja silmiä, mutta yskiminen ei tahtonut hellittää. Olin jo hieman lohduton, sillä yö ei ollut ensimmäinen valvottu. Mutta minä olin sisällä lämpöisessä kodissani, olisin voinut pukea jalkaan villasukat, jos olisin palellut, ja olisin voinut hakea pehmeän tyynyn sängystä ja yrittää nukkua pystyasennossa sitä vasten. Kukaan heistä haisevassa, kylmässä junanvaunussa ei voinut parantaa oloaan mitenkään. Asioihin tuli perspektiiviä. Väsynyttä mieltä hävetti.

Kohtalottomuus on teos, joka pitäisi luetuttaa jokaisella peruskoululaisella, vaikkei se todellakaan ole kirja, jonka nuori itse valitsisi. Se on jotakin paljon enemmän kuin ne koulun historiankirjojen kuivahkot, tieteelliset selonteot natsi-Saksan tuhoista ja juutalaiskysymyksestä. Se ei ole vuosilukuja ja henkilömääriä, ei mustavalkoisia valokuvia leireistä ja parakeista tai saksalaissotilaista, mutta se on kertomus siitä, millainen ihmisen mieli on, kun se on vielä puhdas ja tahraton, pelosta tai järkytyksestä vapaa. Romaani on myös kerronnallisesti loistava: lukija joutuu kuorimaan sisältöä kerros kerrokselta ja katsomaan juutalaispojan silmin totuutta, joka on yhtä ja samaa kylmää metallia takova säälimätön koneisto.

    Mutta ei itsepäisyys, ei rukoileminen eikä minkäänlainen pakeneminenkaan vapauttanut minua yhdestä asiasta: nälästä. Kotonakin olin luonnollisesti ollut joskus nälissäni, tai ainakin olin luullut olevani; minulla oli ollut nälkä tiilitehtaalla, junassa, Auschwitzissa ja Buchenwaldissakin – mutta tällä tavalla, jatkuvasti, pitkäaikaisesti en ollut vielä kokenut nälän tunnetta. Olin muuttunut aukoksi, avaruudeksi, ja kaikki pyrkimykseni ja tekoni suuntautuivat tuon pohjattoman, aina vain vaativan tyhjyyden täyttämiseen, tukkimiseen, hiljentämiseen. Vain sitä varten minulla oli silmät, sitä palveli koko älyni, vain se sääteli kaikkia tekojani, ja jos en syönytkään puuta, nauloja ja kiviä, se johtui vain siitä, ettei niitä voinut pureskella eikä sulattaa. Mutta esimerkiksi hiekkaa olin jo kokeillut, ja jos satuin näkemään ruohoa, en koskaan kainostellut – mutta ruohoa ei juuri näkynyt sen enempää tehtaassa kuin leirinkään alueella, valitettavasti. (s. 149–150)

Kohtalottomuus ei ole romaani, jota voisi arvostella pelkästään kirjallisena taideteoksena. Sitä ei voi oikeastaan edes arvioida. Se on historiankuvaus, joka yli 40 vuoden jälkeen pyytää meitä olemaan unohtamatta. Se on kuin dokumenttielokuva, joka näyttää tarkalleen sen mihin kameran linssi osuu, mitään siihen lisäämättä, mitään kuvasta poistamatta. Romaani jäytää mieltä. Se on yhtäältä täysin totta, toisaalta fiktion kaavojen mukaisesti rakennettu kuvaus. Se ei ole kuitenkaan mitään enemmän kuin erään ihmisen huuto tulevaisuudelle, pyyntö katsoa kanssaihmistä kuten tarinan nuori unkarilaispoika katsoo sairasta maailmaansa: luottavaisena, viattomana, epäitsekkäästi ja alati valoisana. Unohtaa ei saa.

Kommentit

  1. Hieno blogikirjoitus. Kiitos tästä!

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä Riikan kanssa. Palasi mieleen aika elävästi tämä kauan sitten lukemani. Hieno kirja, johon en palaa kyllä koskaan enää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin mäkään luen kirjaa uudestaan ikinä, eikä tarvitsekaan. Polttaa mielessä kyllä loppuun asti.

      Poista
  3. Käytän samoja sanoja kuin yllä: hieno kirjoitus. Kertész on minulla vielä lukematta, mutta toivottavasti ei enää kauaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos vain pystyt lukemaan surullisia tarinoita niin tämä! Kertojan lannistumaton positiivisuus, puhdas viattomuus ja se ettei katkeruus kuulla läpi, saa lukemaan tekstiä sen surusta huolimatta. Nyt haluaisin lukea kirjailijalta muutakin, ja toisaalta koen että pitäisi jättää tähän täydelliseen pisteeseen.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit