Sihteeri

Brunhilde Pomsel, Thore D. Hansen: Sihteeri – Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö

Suomennos: Raija Nylander

Gummerus, 2018

213 sivua

Arvostelukappale

Holokaustista on kirjoitettu lukuisa määrä kirjallisuutta, tehty dokumentteja sekä tunteisiin vetoavia elokuvia. Hitleriä ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä sekasorron aikaa on yritetty selittää monella eri tavalla. Ymmärtämiseen on tarvittu etäisyyttä, mutta tietenkään mitään oikeaa vastausta ei saksalaisen historian suurimpaan julmuuteen ole olemassa. On vain pienen inhimillisen hetken kokoisia mahdollisuuksia käsittää juutalaiskysymyksen aiheuttamat raakuudet; hyväksymistä ei ole eikä voi olla.

Olen usein aiheen tullessa esille miettinyt yksilön kokemusta natsi-Saksan aikaisessa Euroopassa, tavallisen kansalaisen. Ihmisen suurin tarve levottomuuksien ja sotien aikana on selviytyä. Arjen kamppailu ja halu pitää lähimmäistensä puolta nousevat silloin keskeisimmiksi tavoitteiksi. 

Berliiniläinen Brunhilde Pomsel syntyi vuonna 1911 melko tavalliseen saksalaisperheeseen, jossa isä joutui rintamalle ensimmäisen maailmansodan aikaan. Isä palasi neljän vuoden kuluttua kotiin terveenä, mutta sota oli jättänyt häneen kuten niin moneen kaltaiseensa mieheen henkiset arvet. Näiden arpien varjossa Pomselin perhe yritti selvitä, kunnes lopulta puhkeaa toinen maailmansota, joka muutti nuoren Brunhilden elämän kokonaan.

Vuonna 2016 Brunhilde Pomselin kokemuksista tehtiin dokumenttielokuva Ein deutsches Leben (Christian Krönes, Olaf S. Müller, Roland Schrotthofer, Florian Weigensamer). Pomselilta oli mennyt 70 vuotta ennen kuin hän pystyi avoimesti puhumaan kokemuksistaan natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin pikakirjoittajana. Syntyi pysäyttävä, merkittävä ja ylistyksiä keräävä dokumentaarinen yksinpuhelu, jossa Pomsel painottaa epäpoliittisuuttaan ja tapahtumien sattumanvaraisuutta. Wir haben nichts gewusst, hän sanoo ja katsoo musta-valkoisessa kuvassa silmälasiensa takaa jonnekin kaukaisuuteen.

Mitä minä olisin tehnyt samassa tilanteessa? 

Omaelämäkerrallinen teos Sihteeri perustuu tätä dokumenttia varten tehtyihin keskusteluihin. Se on Pomselin monologi, puheenvuoro 30-luvun nuoruudesta ja yhden ihmisen tavasta selviytyä. Askel askelelta Pomsel selventää meille, miten etevästä konekirjoittajasta, jonka halu oli vain suoriutua töistään mahdollisimman hyvin ja moitteettomasti, tuli hirmuvallan koneiston yksi ratas, pieni mitätön ratas, joka pyöri siihen suuntaan mihin poliittinen valta ja koko mekanismi häntä veti.

Brunhilde Pomselin puhe on intensiivistä, tihentynyttä ja äärimmäistä. Se on ylpeän mutta rikkinäisen saksalaisen naisen puolustuspuhe, jossa hän näkee itsensä typeränä, naiivina uhrina aikana, jolloin tiedonsaanti oli totaalisen kiinni siitä, millaista tietoa ylhäältä käsin haluttiin jakaa. Ilman yhteyksiä ulkomaailmaan, ulkomaihin, ei yksilöllä ollut muuta kuin se mitä valtion johtama radio tai lehdistö halusi viestiä. Pomsel ei koskaan hakeutunut töihin propagandaministeriöön, mutta päädyttyään suhteiden kautta töihin valtionradioon oli vahingon alamäki rakentunut. Niistä vuosista alkoi luisu, joka lopulta johti siihen, että nuori toimittaja määrättiin vuonna 1942 ministeriöön töihin pikakirjoittajaksi. Kukaan ei kysynyt häneltä mitä hän itse tahtoi; Pomselista oli tullut laudan pelinappula, jonka taidot siirrettiin sinne, missä niistä oli valtiolle eniten hyötyä.

Thore D. Hansenin toimittama teos on puheenomaisuudessaan ja henkilöitymisessään huikaiseva. Merkittävää ei lukijalle ole se, onko Pomsel todellisuudessa aivan niin viaton kuin antaa ymmärtää vaan merkittävää on se, että nainen selkeästi uskoo itse niin. Hän selittää itsensä epäpoliittiseksi nuoreksi, joka oli enemmän kiinnostunut ulkomuodostaan ja rahan tienaamisesta kuin siitä, millaiset tuhon rattaat hänen ympärillään maisemaa jauhoivat. On myös oltava jokseenkin typerys ja tekopyhä, mikäli ei suostu uskomaan Pomselin kertomaa. 

Totta kai olen vatvonut sitä mielessäni: olisiko natseja vastaan voinut tehdä jotakin? Se ei ollut mahdollista. Tai olisi pitänyt panna henkensä alttiiksi, varautua pahimpaan. Siitä oli olemassa tarpeeksi esimerkkejä. Kaikki se oli suunnaton rikos, siitä oltiin jälkeenpäin yksimielisiä. Mutta silloin… Natsikoneisto kietoi meidät tietoisesti pauloihinsa propagandallaan, ja me vain luisuimme mukaan siihen kaikkeen. Ilman muuta siihen liittyi myös aimo annos tyhmyyttä. Mutta siihen liittyi myös se, ettei meillä ollut minkäänlaisia yhteyksiä muualle. Kenellä olisi ollut yhteyksiä ulkomaille siihen maailman aikaan? Ei kenelläkään. (s. 122)

Sihteeri on toki historiallisesti merkittävä teos, vaikkei se tuokaan päivänvaloon mitään sinänsä uutta 30–40-luvun tapahtumista, mutta vieläkin merkittävämpi se on psykologisesti. Se on asioiden toinen puoli. Se on kuin istuisit pimeässä huoneessa ja kuuntelisit tuota naista puhumassa ja yrittäisit samalla sohia mieltäsi piinaavaa raskasta ajatusta, ettet itse olisi koskaan voinut käyttäytyä samoin. Ja tietenkin olisit. Jos hiiren laittaa labyrinttiin, jossa on vain yksi uloskäynti, uskotko hiiren juoksevan eteenpäin sokkelossa etsimässä tuota aukkoa vai luuletko sen yrittävän pois labyrintistä yrittämällä kiivetä suoria seiniä pitkin ylös?

Journalisti Hansen on liittänyt kirjan loppuun noin 60 sivua omaa teoriaansa Pomselin kertomasta ja maalailee pelkotiloja 2000-luvun Euroopasta, jossa kaikkialla rasismi ja muukalaisviha ovat nostaneet päätään pakolaisongelman edessä. Hän käsittelee asiaa paljon Saksan näkökulmasta, mutta se mitä tapahtuu Saksassa, tapahtuu eri mittakaavassa useassa Euroopan maassa. Jos Brunhilde Pomselin ajan Berliini olikin sulkeutunut ja ilman yhteyksiä ulkomaailmaan kuten Pohjois-Korea tätä nykyä, on meillä 2000-luvun ihmisillä toisenlainen vapaus tietoon. Sen voimalla voimme uskoa kuten Pomsel, ettei samaa kuin natsi-Saksassa voi enää koskaan sattua, mutta mikään lupaus se ei ole. Voimme vain uskoa ja olla unohtamatta.

Pomsel kuoli lapsettomana vuonna 2017, eikä hän mennyt koskaan naimisiin. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen hän oli viisi vuotta venäläisten vankina rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt – tai kuten hän itse sanoo: jos olikin, siinä tapauksessa saman rikoksen olivat tehneet kaikki saksalaiset. 

Sihteeri vahvisti jonkinasteisen ennakkokäsitykseni siitä, miten yksilön tarve suojata oma selustansa on elämää ylläpitävä voima. Se on inhimillistä. 30-luvun nuoria ei ollut kasvatettu empatiaan, eikä heitä pidetty lapsina sylissä siinä määrin kuin 2000-luvun lapsia hellitään. Lapset eivät olleet tuohon aikaan yksilöitä. Sylittä jäämisen vaikutukset ovat avautuneet myöhemmässä psykologisessa tutkimuksessa merkittäviksi tekijöiksi. Ihminen ei voi olla koskaan enempää kuin millaiseksi hän on kasvanut. Voimme vain toivoa, että nykyajan lapsikäsitys tuottaa sukupolven, joka empatiakyky estää suuret inhimilliset kärsimykset, mutta kuten Hansen toteaa: Vaikka moni nuori vaikuttaa nykyään toisenlaiselta – modernilta, verkottuneelta ja hyvin koulutetulta – on suuri osa nuorta sukupolvea yhä epäpoliittista, alistunutta ja välinpitämätöntä kuin Brunhilde Pomsel omana aikanaan. Se on kiinnostunut vain omasta elämästään, mikä vastaa hänen kuvaustaan silloisista ystävistään. (s. 186) 

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joilla on yhtään kiinnostusta katsoa taaksepäin. Suosittelen tätä kirjaa nuorille, joiden historiantunnilla juutalaisviha nostetaan teemaksi. En ainoastaan siksi, että he näkisivät asioiden toisen puolen vaan siksi, että he näkisivät pilkahduksen siitä, millainen valta poliittisilla päätöksillä voi pahimmillaan yksilölle olla. Että ne koskevat aina loppujen lopuksi yksilöä, yhtä pientä ihmistä, sinua ja minua.