Tontilla on asiaa

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu - Esseitä
Kosmos 2016
213 sivua
Omasta kirjahyllystä

Esseevalaistuminen on ollut omalla kohdallani yksi tämän kevään merkittävimmistä virstanpylväistä. Kiitos tästä kuuluu Kriittiselle korkeakoululle ja Antti Arnkilille.

Näkymät ovat avarat ja kiihottavat. Olen ollut niin pitkään kaunokirjallisen tekstin sokaisema, että vasta Koko Hubaran viimevuotinen Ruskeat Tytöt -tunne-esseekokoelma osoitti minulle, miten tärkeää painetun kirjan sivuilla käyty intertekstuaalinen keskustelu onkaan verrattuna netin onkaloissa käytyyn loputtomaan sanasotimiseen. Puhumisen rauha laskeutuu kirjoittajan osaksi. Väittäminen ilman välihuutoja on mahdollista, riippumatta siitä miten provokatiivista se on. Esseekokoelmat perustuvat harkittuun lähdeluetteloon (essee sisältää kaunokirjallisen mutu-kosketuksen lisäksi aina faktaa, viitteitä ja viittauksia), mikä taas saattaa avata lukijalle uusia polkuja edetä kirjallisuuden ja muun taiteen tai tieteen viidakossa.

Itselleni kiinnostavat esseet voivat aiheidensa puolesta aaltoilla aina yhteiskunnallisista asioista ekologisiin sekä kulttuuri- ja taideteemoihin. Kaikkein kiinnostavin keskustelu on ilman muuta sellainen, että se kääntää pään uuteen suuntaan tai vanhaan mutta uudella tavalla. Hubaran esseet edustivat minulle ilman muuta uutta suuntaa, erittäin puhuttelevaa suuntaa, johon en koskaan olisi ilman Hubaran viitoittavaa kättä ymmärtänyt kääntyä.

Jarkko Tontin esseekokoelma Viisastuminen sallittu keskittyy filosofiaan, kirjallisuuteen ja politiikkaan. En väitä viimeisen innostavan minua sinänsä aiheena; politikointi näyttäytyy arjessa usein kaikkea muuta kuin kiinnostavana, vaikka näin ei missään nimessä saisi olla. Tontin politiikan käsittely liittyy kuitenkin Vihreisiin puolueena, mikä teki aiheesta minulle mielenkiintoisen. Jarkko Tontti on itse toiminut puolueessa tekijänä ja valaisee teoksessaan puolueen sisäisiä ongelmia tavalla, jota ei mediassa mitenkään käsitellä.

Koska esseekokoelma sisältää paljon väitteitä, näkemyksiä ja kirjoittajan mielipiteitä, olisi sen perusteellinen läpikäyminen lähes yhden oman teoksen – eräänlaisen vastineen – kirjoittamista (siinä määrin kuin se tällä tieto-taidolla olisi edes mahdollista). Niinpä nostan Tontin kokoelmasta pari yksittäistä teemaa tahi väitettä, jotka herättivät ajatuksia.

Jarkko Tontti kirjoittaa mielenkiintoisesti ja avartavasti; hänen viitoittamillaan poluilla on valveuttavaa kulkea. Hänen tyyliään voisi kuvailla rock-henkiseksi, pohtivaksi ja Zeitgeistista ammentavaksi, jos nyt lainataan tuota monien esseistien lempisanaa. Etenkin tekijänoikeudet ja Vihreiden taannoinen suhtautuminen tekijänoikeuslakiin nousee Tontille isoksi aiheeksi, josta hän tekijänoikeuksiin perehtyneenä juristina eittämättä tietää enemmän kuin moni keskivertopoliitikko. Tästä seuraa lukijan halu uskoa Tonttia varauksetta. Kokemus herättää luottamusta.

Esseekokoelmaa on vaivaton lukea, vaikkei esimerkiksi Tontin useammin mainitseman ranskalaisen filosofi Paul Ricœurin tuotanto olisikaan tuttu. Kirjoittaja avaa niin filosofin näkemyksiä kuin omiaan niistä juuri tarpeeksi. Toisaalta joissakin kohdin Tontti kuitenkin sortuu pienen sisäpiirin keskeiseen äyskintään, tai siltä ainakin tästä lukijasta tuntuu, kun Tontti ottaa kriittisiin hampaisiinsa Nuoren Voiman Liiton sisäiset henkilöstökompastelut. Hän nuhtelee liiton lehden entistä päätoimittajaa Martti-Tapio Kuuskoskea surulliseksi tapaukseksi monessakin mielessä avaamatta kuitenkaan tarkemmin, minkä asteisesta surusta oikein on kyse. Liiton historiaan perehtymätön jää vain ihmettelemään seuraavaa kritiikkiä:

Päätoimittajakaudellaan Kuuskoski onnistui kriisiyttämään vakavasti koko Nuoren Voiman Liiton toiminnan ja aiheutti järjestön hallitukselle jatkuvasti lievää vakavampaa päänsärkyä. (s. 55)

Tontti on itse ollut tuolloin hallituksen jäsen, mutta jättää taitavasti tässä kirjassa auki, millaisesta kriisistä on kyse. Mikäli tämä arvosteleva heitto ei ollut tarkoitettu ystävällismieliseksi piikittelyksi kavereiden kesken, mikäli siis viisastuminen on sallittu myös muille kuin kirjallisuusliiton toimintaa tarkasti tuntevalle sisäpiirille, olisi ollut sympaattista – ja myös oikeudenmukaista – avata tätä kritiikkiä.

Esseisti tarttuu teksteissään ilman muuta aiheisiin, joista sydän palaa tai ainakin läpättää hieman. Valitettavasti juuri se tekee esseiden nauttimisesta haasteellista. Kaikkea ei lukija voi tarkistaa, taustoja asioille ei ehkä aina jaksa hakea, jos suhtautuu esseiden lukemiseen kuten minä: haluan nauttia tekstin hurmasta, tietää vähän lisää, valaistua, ja niin, viisastuakin.

Mielenkiintoista sivallusta tulee Tontin kynästä myös, kun hän kritisoi taiteilijoiden – etenkin kirjailijoiden – kiinnostusta äänestää vaaleissa aina vihreitä: Muutama kirjallisuusaiheinen twiitti entiseltä aktiivipoliitikolta kuten Rosa Meriläiseltä, Johanna Sumuvuorelta tai Anni Sinnemäeltä tuntuu riittävän kirjailijoille syyksi äänestää vihreitä. (s. 117) Tontti on siis päässyt vilkaisemaan kaikkien kirjailijoiden äänestyslappuja, vai mistä ihmeestä hän tämä yleistyksen vetäisee? Vaikka stereotypiat houkuttelisivat ajattelemaan, että Vihreät on oikea puolue kirjailijoille, se on kuitenkin vain kangistunut tapa nähdä asioita ja myös vihjaus siihen, etteivät kirjailijat olisi yksilöitä, joilla olisi kapasiteettia suhtautua politiikkaan syväluotaavasti. Tontti kuvaa Vihreät urbaanien, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten keskiluokkaisena leikkikenttänä, jossa puolustetaan rentoa kaupunkikulttuuria ja pop up -ravintoloita. Hän näkeekin esim. SDP:n poliitikoissa enemmän potentiaalia koko suomalaisen yhteiskunnan kannalta.

Toisaalta Tontin kritiikki vihreitä kohtaan avaa sellaisia näkymiä, joita itse en totta tosiaan ole joutunut pohtimaan äänestyskopin äärellä. Edes jonkinlaista sankarihattua kantava Ville Niinistö ei pelastu Jarkko Tontilta. On avartavaa kuulla sellaisiakin mielipiteitä, joissa on sävyä ja tunnetta. Tontti itse tunnustautuu narisevaksi keski-ikäiseksi mieheksi, joka arvostaa nykyisin enemmän maltillisia poliitikkoja; hän on siis tehnyt pesäeron entisen vihreän puolueensa kanssa. Tontti on koulutukseltaan juristi, näkemyksiltään liberaali, mieleltään filosofi. Siinä onkin sellainen risteytys, että koen viihtyväni kaikesta huolimatta Tontin seurassa. Olen aina pitänyt ihmisistä, jotka ovat jossakin välissä, risteyksessä enemmän kuin julmasti janan toisella reunalla. Jaan toki myös Tontin ikäluokkakokemukset; olemme molemmat soittaneet ensimmäiset puhelumme numeroita levystä veivaten. Kyllä sellainen nyt vain yhdistää!

Vuodesta 2011 maailma on muuttunut, ja minä olen muuttanut mieltäni monesta asiasta, kun riittäviä perusteita on löytynyt. [...] Kaiken pohdiskelun kulmakivi on ja pitää olla itsekritiikki, ankara omien ennakkoluulojen ja päähänpinttymien kyseenalaistaminen. […] Ihmisenä oleminen on sokean hapuilua pimeässä huoneessa. (s. 7)

Sokea hapuilu pimeässä lohdutti, yhdessä lauseessa Jarkko Tontti selitti tämän olemisen vaikeuden. Esseet ovat yksi vaihtoehto ymmärtää ja hahmottaa maailmaa paremmin. Esseehuutelu tulee lukijan korvaa lähemmäksi silloin, kun lukija jakaa edes jollakin tavalla kirjoittajan maailman. Kauno- tai edes tietokirjallisuudessa ei näin välttämättä tarvitse olla. En osaa edes pitää kitaraa kädessä enkä ole englantilainen mies, mutta viime vuonna lukemani The Cure -muistelmateos Lol Tollhurstilta (Cured, Like 2017) vetosi suuresti. Saattaahan vaikutus olla isolla The Cure -faniudellani, vaikka toisaalta kyseinen kirja ei ollut puhdas bändikirja vaan enemmänkin entisen muusikon elämänkertaa.

Tämän kömpelön aasinsillan jälkeen minä huudahdan, että lukekaa esseitä, ihmiset! Juokaa kahvia, kuunnelkaa jazzia, viettäkää rokulipäiviä, halatkaa lapsia ja koiria, käyttäkää pimeällä heijastimia, puhukaa hississä tuntemattomille ja lukekaa vielä lisää.