Tuhkimotarina kunnon twistillä

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suomennos: Sari Karhulahti
WSOY, 2018
431 sivua

Täydelliset päähenkilöt sopivat romaaniin yhtä hyvin kuin tosielämäänkin. 

Oikeastaan täydellinen päähenkilö kirjaan onkin juuri sellainen, että se on täynnä outoja piirteitä, omalaatuisuuksia, vinoumia ja yllättää. Kiinnostavaa on se, että jotakin puuttuu, ei se että hahmolla on kaikki ja vielä vähän enemmän.

Gail Honeymanin esikoisromaanin Eleanor on onnistunut nykypäivän sankaritar, sillä hän ei ole kaunis, ei sosiaalinen, ei pidetty eikä tavoiteltavan oloinen henkilö. Eleanor on rikottu, sisäänpäinkääntynyt, kasvoista arpinen oman tiensä ahdistunut kulkija, joka ei tiedä miten biletetään, isketään miehiä tai kirjoitetaan työkavereille nopeita LOL-höystettyjä meilejä.

Skotlantilainen Honeyman osallistui romaanillaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää kirjoituskilpailuun ja sai sitä kautta kustannussopimuksen ja paikan viime vuoden myydyimpien kirjailijoiden kärjessä Britanniassa. Romaani on yhtäältä humoristinen kuvaus jonkinasteisesta aspergerin oireyhtymän kaltaisesta kärsivästä nuoresta naisesta, jolle sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ikäviä tilanteita; toisaalta se on surullinen, koskettava kertomus erilaisuudesta ja lapsuuden mieltä murtavista traumoista.

Eleanor Oliphant elää yksin ja viettää hyvin yksinkertaista elämää, johon kuuluu työ graafisen suunnittelutoimiston myyntireskontran puolella ja sen lisäksi viikonloput noutopitsan ja votkan voimin. Ystäviä hänellä ei ole, paitsi ehkä huonekasvi Polly, ja menneisyydestä kurkottelevat arkea ahdistavat haamut. Kerran viikossa hän puhuu äitinsä kanssa puhelimessa. Äiti on suljettuna johonkin laitokseen. Selvää on, ettei näiden kahden suhde ole ihan normaali. Eleanorin elämä on kapeaa, näköalatonta mutta siinä turvallisen rutinoitunutta.

     Votka on minulle yksinkertaisesti samanlainen välttämättömyyshyödyke kuin leipä tai tee. Sen kaikkein paras ominaisuus on sen nukkumista helpottava vaikutus. Toisinaan makaan yön tultua pimeässä ja muistan väkisinkin pelon ja ahdistuksen, etenkin pelon. Niinä öinä äiti tuntuu sähisevän pääni sisällä, ja erotan myös aran ja heikon pyynnön, joka kuuluu niin läheltä, että hätääntyneen puhujan kuuma hengitys osuu korvaani ja värisyttää aistinkarvasoluja – niin läheltä, että hänen tarvitsee vain kuiskata. Hänen pieni äänensä murtuu hänen rukoillessaan kerran toisensa jälkeen: Eleanor kiltti, auta minua, Eleanor… Niinä öinä tarvitsen votkaa, koska muuten murrun itsekin. (s. 175)

Jotakin kuitenkin tapahtuu, kun Eleanor saa toimistosta ystävän. Se muuttaa vähitellen naisen pinttyneet tavat ja lopulta kaiken.

Gail Honeyman kirjoittaa rikkaasti, dramaattisesti mutta sortumatta silti ylenmääräiseen mustuuteen. Tämä kirja on enemmän hyvän mielen kirja kuin masentavaa draamaa. Toivoa ei ole menetetty, vaikka lukijaa piinaakin arvoitus Eleonorin nuoruuden traumasta. Asiat johdatellaan turvallisen yllätyksellisesti päämääräänsä kuin hyvässä elokuvassa. Ja sitä tämä esikoinen onkin, elokuvallinen käsikirjoitus, jossa on vähän tuhkimotarinaa, ripaus outoutta ja paljon lämpöä.

Sari Karhulahden sujuva käännös lunastaa paikkansa, vaikka jonkin kerran olisin toivonut enemmän rohkeutta sitoa käännös aikaansa. Kyllä IT-tuen kundit vetävät jalkaansa farkut eivätkä denimhousuja; tätä kömpelöä käännöstä joutui mieli nuhtelemaan sen esiintyessä muutaman kerran. Jossakin kohtaa denim trousers -nimikkeen voi vielä ymmärtää Eleonorin käyttämäksi ilmaisuksi (hän on kaikessa verbaaliudessaan hieman vanhahtava), mutta toisaalla termi tulee käyttöön ennemminkin kertojan suulla, ja silloin käypä termi on kyllä farkut (tai farkkutakki).

Jos Honeymanin romaani jotakin tahtoo lukijoilleen opettaa niin ehkä sitä, että yksikin ihminen voi paikata toisen ihmisen säröt ja hyväntekeminen saattaa jossakin vaiheessa aiheuttaa positiivisen kierteen. Lopulta Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

Kommentit

  1. Voih, mun pitäisi varmaan vielä yrittää antaa tälle kirjalle mahdollisuus. Jaksoin lukea jonkin aikaa, kunnes päähenkilö alkoi ärsyttää liikaa. On hyvä, että ei ole vaan sellaisia täydellisiä sankaritaria, mutta musta jotenkin tuntuu, että tässä on menty vähän yli päähenkilön kaikkien sosiaalisten ongelmien kanssa. Voi tietty olla, että olin väärällä asenteella liikkellä, joten ehkä yritän vielä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole mikään pakko! Ymmärrän hyvin, jos Eleanor alkaa ärsyttää. Itse uppouduin hämmästyttävän hyvin tähän tekstiin, vaikka olen toisinaan vähän ärtyinen käännöskirjallisuuden lukija; monissa käännösromaaneissa on aina joku liimapaperi mun ja tekstin välillä, jonka aistin ja johon tartun. :-D Tämä oli siitä ihmeellinen romaani, että sitä on vaikea luokitella. Elokuvan kässäri se kyllä oli - näen jo brittileffan trailerin! :-D

      Poista
  2. Jos kirjailija kerran käyttää denim trouserseja eikä jeansia, hän on varmaankin tehnyt sen valinnan tietoisesti, eikä kääntäjän pidä mestaroida hänen tekstiään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toki näin voi olla! En ole aivan niin perillä englannin nykykielen nyansseista, että miten uskottavasti siellä käytetään termiä denim trousers, mutta suomeksi en osaa kuvitella ketään (miten pullossa kasvanut hyvänsä) kolmikymppistä nuorta, joka puhuisi denimhousuista. :-D Nämä lienevät kääntämisen - etenkin kielen kulttuurin kääntämisen - niitä isoimpia pulmia.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit