Otavan syyspressi 15.8.2018 ja lyhyt katsaus omaan kirjasyksyyn

Tatu ja Patu Otavalla

Joka syksy on uuden aloittamista. Jollakin tapaa vuosi alkaakin elo-syyskuussa, ei tammikuusta. Kirjallisuuden kentällä tuntuu alkusyksystä pompsahtelevan uutuuksia kuin maan alta sieniä, ja moni lukija törmää paniikkiin siitä, ettei kaikkia kevään herkkujakaan (tai edellisen syksyn!) ole ehtinyt nautiskella.

Kävin keskiviikkona 15.8. Otavan ja Liken yhteisessä syyspressissä Uudenmaankadulla kasvattamassa paniikintunnetta. Missä näitä loistavia kotimaisia uutuuksia oikein kasvatetaan?! Tuntuu että kotimainen kirjallisuus voi paksusti; sen varsi on tukeva kuin tatilla, lakki paksu myssykkä täynnä muhevaa massaa.

Eniten odotan Otavalta Taina Latvalan juuri tällä viikolla hyllyihin aseteltua uutuukaista Venetsialaiset. Tänään ovat kirjan julkkarijuhlat, ja sinne ryntään vimmatulla innolla tunkemaan eväskoriini tuon ihan varmasti ihanan romaanin kolmesta siskosta (se aihe!) ja kilistämään myös viisaalle ja valoisalle kirjailijalle. En ole lukenut uutuusromaanista lausettakaan vielä, mutta Latvalan Välimatka-romaani teki aikoinaan vaikutuksen, ja edellinen Ennen kuin kaikki muuttuu -novellikokoelma opetti minua ymmärtämään itseäni nuorempia, kihiseviä naisia. Venetsialaiset ei siis voi olla kuin ihana; katsokaa nyt sen kaunista kanttakin, jossa kukoistaa kuvataiteilija Rauha Mäkilän loihtimat sääret! Aiheena siis siskot, kesäkaudenpäättäjäiset mökillä ja suvussa vellovat salaisuudet. Apua!

Otavalta odotan myös Lahen oman pojan Pasi Pekkolan romaania Huomenna kevät palaa (se nimi!). Kaikki lahtelaisuus saa minulta täysin varauksetta kehuja, ja lapsen näkökulmasta kirjoitettu sisällissotaromaani Hennalan varuskunta-alueelta on sellainen tatti, että minäkin – antisieni-ihminen – pilkon sen nautiskellen. Pekkolan Hesarin esikoisehdokkaanakin ollut Unelmansieppaaja (2013) oli erilaisesti hieno romaani, jossa oli jotakin mystisen kiehtovaa. Koska heikko kohtani on lapsinäkökulma (ja se Lahti), tälle uudelle romaanille kasautuu hieman ennakkopaineita. Go Pasi go!

Mieleenpainuva pressissä esitelty uutuus on toimittaja Teemu Luukan ylistyslaulu New Yorkille: New Yorkin uhmatar, joka kertoo baarinpitäjäksi Harlemiin päätyneestä Tyyni Kalervo -nimisestä piikatytöstä (ilmestyy 20.9.). Liikutaan todellisessa historiassa, sillä vuonna 1924 Tyyni todellakin muutti New Yorkiin ja piti siellä baareja aina 1990-luvulle asti. Teemu Luukka on itse ollut 80-luvulla töissä Tyynin baarissa, joten romaani lienee osin myös omaelämäkerrallinen. Luukan mukaan Tyynin tarina oli vain jotakin, mikä piti kertoa, ja samalla syntyi kirjallinen rakkauslaulu Isolle Omenalle. Tyynin tuttavapiiri oli vaikuttava ja Harlem kaupunginosana kylmä ja raaka, joten kirjasta tuskin puuttuu sävyjä.

Klassikkomies Antti Tuuri julkaisee syksyllä jatkoa romaanilleen Tangopojat (2016). Aavan meren tuolla puolen ilmestyy 27.9., ja siinä liikutaan nyky-Ruotsissa suomalaismaahanmuuttajien jälkeläisten elämässä. Levottomuudet vavisuttavat entistä kansankotia; Tuuri on siis yhteiskunnallissävyisessä romaanissaan ajan hermoilla. Kuulun niihin noloihin, jotka eivät ole koskaan Antti Tuuria lukeneet, vain hänen tyttärensä Hanna Tuurin Irlanti-aiheisiin teksteihin olen tutustunut. Jostakin on aloitettava, ja Tuuri-matkani voisi alkaa vaikka tästä Otavan syysuutuudesta. Varauksia kirjalle ei ollut Helmetissä kuin vasta 24!

Jyri Paretskoi aikoo pelastaa nuoret, lukemattomat pojat kirjallaan K15. Tälle missiolle toivotan kaiken onnen! Uusi nuorten kirjasarja on Otavan mukaan Skamin hengessä ja täynnä huumoria ja suoraa puhetta yläkouluikäisille. Jos ehtisin lukea nuortenkirjoja, lukisin juuri tämän.  

Etsi yksi energiatatukka!

Uusin Tatu ja Patu, elämä ja teot on meillä kotona jo korkattu, enkä pääse yli hylahylavanteelle tai energiapatukka & energiatatukka -vastaparille hihittämisestä (s. 20 ja 30, lue itse). Aino Havukainen ja Sami Toivonen eivät kuulemma kirjoita kirjojaan lapsille vaan omalle huumorilleen. Ymmärrän. Siksi nuo Outolan veljekset toimivat niin aikuislukijalle kuin muksuille. Meillä on naurettu yhdessä niin monta kertaa pitkin vuosia iltasatua lukiessa, että tämä kirjailijapariskunta on oivaltanut sen isoimman: lapset ovat oikeasti pieniä aikuisia.

Myös muut kustantamot ovat kunnostautuneet kirjamättäillä totta kai. En ole oikeastaan pystynyt kurkistelemaan syyskuvastoihin, koska aika ei muutenkaan riitä kaikkeen lukemiseen ja… kaikkeen. Otavalta lukulistalla on vielä juuri ilmestynyt Jarkko Tontin Perijät, ja kihelmöiden odotan myös Kosmos-kirjojen julkaisemaa Johanna Elomaan Kaipuun väri on sininen -teosta. Elomaan esikoinen veti jalat alta, jokin siinä tavoitti oman sisäisen kaipuuni, vaikken itämaille suuntautuvien jooga- ja irtautumisretriittien perään olekaan. Elomaan tapa kirjoittaa satuttavia lauseita on kuitenkin upea. Lisäksi Terhi Tarkiaisen esikoinen Pure mua Tammelta (ilmestyy vielä elokuussa) kiinnostaa ainakin siksi, että vampyyriaiheinen villi romaani maagista realismia ei ole yhtään minua, mutta Tarkiaisen taivalta esikoiskirjailijaksi anonyymisti blogin kautta seuranneena ja pari kertaa hänet tavanneena tämä outo kirja on pakko makustella.

Sitten ylijäävät loput kaksi tuntia kuussa pyhitetään oman tattimetsän vaalimiselle. Tai ei se metsä ole, yksi onneton sienenruttana. Syyskuussa tämä kirjoittajakoululainen siirtyy taas viikonloppukoulunpenkille ja yrittää puhaltaa henkeä omaan, toiseen kässäriinsä. Nyt niitä on kaksi, ihan erilaisia, ihan raakileita. Ehkä niistä jommastakummasta tulee vielä joku vuosi… tuhkelo? Puff.