Totuus eräästä liitosta

Domenico Starnone: Solmut
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2018
191 sivua

Lainattu kirjastosta

Kertomus eräästä avioliitosta. Hämmentävä, voimakas ja ajatuksia tuulettava kertomus Vandan ja Aldon liitosta, joka ylittää kompuroiden kipeät syrjähypyt kestämättä epätasaista käyntiä kuitenkaan; liitää yli epäonnen ja surun jättäen jälkeensä neljä rikkoutunutta perheenjäsentä, joista kukaan ei ole sen onnellisempi kuin toinen. Italialaisen, keväällä Helsinki Lit -kirjatapahtumassakin vierailleen Domenico Starnonen Solmut on kivulias romaani eräänlaisesta rehellisyydestä.

Aldo ja Vanda solmivat liittonsa melko nuorina. Kolmenkymmenen ylitettyään ja lasten ollessa vielä pieniä Aldo rakastuu päättömästi parikymppiseen, kauniiseen opiskelijaan Lidiaan. Aldo ei pysty ratkaisemaan tilannetta millään muulla tavalla kuin lähtemällä tunteittensa perään ja hylkäämällä perheensä. Aldon yritykset lähestyä siitä lähtien lapsiaan jäävät torsoiksi ja epäluonteviksi. Kaiken yllä leijuu Vandan loputon viha ja paha henki, joka kietoutuu milloin millaisiinkin kohtauksiin Aldon käydessä heidän yhteisessä kodissaan lapsia tapaamassa. Lidian pieneen yksiöön perheenisä ei lapsia voi viedä.

Ero kestää vuosia, mutta lopulta mies palaa lamaantuneena takaisin perheensä luo. Mikään ei kuitenkaan lopu, vaan vasta alkaa. Vanda ei anna miehensä koskaan unohtaa syrjähyppyä; jokainen arkisinkin rutiini on puettu tämän ristiretken kaapuun ja Vanda piinaa miestään lastenkin kustannuksella. Mies riutuu mutta alistuu. Syrjähypyt eivät silti lopu, mutta tällä kertaa niistä mikään ei kasva yhtä suureksi jännitteeksi kuin Lidia, ja ne myös jäävät vaimolta piiloon.

Starnone kuvaa täydellisen yksityiskohtaisesti, kuitenkaan turhia paisuttamatta Aldon näkökulmasta rikkinäisen avioliiton matkaa. Vanda saa äänensä kuuluviin vain erään kirjeen muodossa. Kaikesta huolimatta lukijan on vaikea tuntea vihaa perheensä hylännyttä miestä kohtaan. Pelkuri tämä on mutta ei peluri. Ehkä Starnone sanoo meille Aldon kautta, että toisinaan ihmisten kesken asiat vain menevät näin, eikä kukaan ole toista pahempi. Heikkoja me kaikki olemme, omalla tavallamme. Riipaisevimman hinnan aikuisten heikkoudesta maksavat tietysti lapset, jotka tässäkin liitossa jäävät asioita mutkistaviksi heittopusseiksi. Vanda ei pysty kätkemään lapsiltaan vihaa, jota tuntee lasten isää kohtaan, eikä Aldo pysty lähentymään enää lapsiaan heidät kerran hylättyään. Se voima, mikä muodostaa perheen yksikön, on kuin tulessa pehmennyt rauta-aisa, joka hehkuu mutta taipuu voimattomana sinne tänne enää muotoaan tavoittamatta. 

    "Tulen tapaamaan heitä joka viikonloppu."
    "Vai niin, sinä tulet tapaamaan heitä. Tarkoitat toisin sanoen, että lapset jäävät minun luokseni?"
    Hämmennyin ja sain vaivoin lisätyksi:
    "No, voinhan minä välillä pitää heitä luonani."
    "Välillä? Välillä?" hän huusi. "He ovat aina täällä ja välillä sinun luonasi? Haluatko sinä pilata heidän elämänsä niin kuin olet pilaamaisillasi minun elämäni? Lapset eivät tarvitse välillä-vanhempia vaan aina-vanhemmat." (s. 93-94)

Lukiessani hämmästelin ennen kaikkea Starnonen vaivatonta kieltä. Se on muuntunut suomentaja Leena Taavitsainen-Petäjän sormissa niin aidoksi ja eläväksi suomeksi, että usein unohdan lukevani käännöstä kulttuurista, joka ei ole kovin lähellä omaamme. Kirjassa sanotaan tasan kaksi kertaa vittu, mutta juuri niin autenttisesti ja oikeassa kohdassa dialogia, että ihastun. Sanat, tunteet, kohtaukset ja arki ovat kääntyneet voimallisesti italiasta suomeen; on pakko uskoa tällaisten tarinoiden vain olevan universaaleja kokemuksia. Avioliiton solmut ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia kaikkialla: omien halujen sovittamista yhteiseen hyvään, petettyjen ja pettäjien alituista voimataistelua, sen todistamista kumpi oikeastaan on heikompi: se joka lähtee vai se joka jää ja odottaa. Rakkaus on sama tunne kuin viha: se syövyttää kaiken muun ympärillä ja kohdistaa katsojan armottoman katseen vain yhteen keskipisteeseen: siihen, jota rakastaa tai siihen, jota nyt vihaa.

Starnone jättää romaanin loppuun vielä yllätyksen, ja arkinen kasvaa hieman mystiseksi. Mieleen nousee kysymyksiä siitä, millaisia asioita me tahtomattamme toisille teemme ja tekisimmekö, jos tietäisimme paremmin. Ehkä. Itsekkyys on vahva vietti, joka on ollut selviytymisen kannalta ihmisevoluutiossa aina tärkeää.

Romaanin intensiivisyyttä lisää myös se tieto, että siviilielämässään kirjailija on naimisissa kääntäjä Anita Rajan kanssa, jota epäillään pseudonyymillä Elena Ferrante kirjoitetun, ylistetyn Napoli-sarjan luojaksi ja näin myös irrallisen Hylkäämisen päivät -romaanin tekijäksi. Kyseinen kirja on kuulemma kuin tämän Solmut-romaanin toinen puoli, pala, joka loksahtaa Starnonen romaaniin kiinni paljastaen tarinan kääntöpuolen. Itse en Hylkäämisen päiviä ole vielä lukenut, mutta tarkistettavahan tämä kirjallinen leikki on: miten omaelämänkerrallisia nämä romaanit ovat?

Solmut on iso pieni romaani totuudesta, joka vääristyy reunoiltaan aina, kun sille tulee eri kertoja. Tai ehkä siitä, että totuus ei ole koskaan eheä ja kokonainen vaan revitty paperinpala, johon sitä tulkitsevat kertojat jättävät kukin hampaanjälkensä.