Kirja josta ei voi puhua

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Otava, 2018
447 sivua
Omasta kirjahyllystä    

Tästä kirjoittaminen tuntuu typerältä. Minulla ei ole oikeita sanoja. Ei ole ehjiä, hyviä, kokonaisesti mihinkään vastaavia lauseita, lauseita, jotka kuvaavat juuri ja ainoastaan sitä, mitä tapahtui ja mitä voi tapahtua, miten asiat voivatkin avautua, miten kaikki merkitsee ja vastaa kaikkeen, miten kiihko syntyy, mihin väliin se punoo merkillisiä seittejään ja millaisia tai miksi; ennen kaikkea ei ole vastausta kysymykseen miksi: miksi juuri tämä kirja?

Tuntuu että pitäisi ehdottomasti sanoa jotakin, mitä tästä kirjasta ei ole vielä sanottu. Oikeastaan en ole edes lukenut mitään mitä kirjasta on sanottu, joten kaikki mitä sanoisin, olisi minulle itselleni uutta, ihmeellistä. Haluaisin kuitenkin tavoittaa jotakin valtavaa, lähes selittämätöntä, ikään kuin avata sisimpääni kuten Mia Kankimäki avaa omaansa, vastalahjaksi, ja päästää sinut joka tätä arviota lukee, sisälle oikeisiin ajatuksiini, poukkoileviin, innostuneisiin, onnellisiin mutta sekaviin ajatuksiin, joita Yönaiset herätti. Miltä se tuntuu, kun lukee loputonta kiihottavaa arvoitusta, jonka ratkaisu siirtyy koko ajan edemmäs, kohti kirjan viimeistä sivua, loittonee kuin kangastus aavikolla ja pakottaa lukijan ryömimään suu korvat nenä hiekassa kohti tuota keidasta, pakottaa tuo pirulainen, seireenin mystinen laulu korvissani, kohti loppua, koska siellä se on, siellä sen täytyy olla, vastauksena aivan kaikkeen mitä minä keksinkään kysyä, kuin jokin lohdutus, jokin sellainen viimeinen totuus, jonka kirjailija on kaikessa viisaudessaan tiennyt viimeiselle sivulle juuri minua varten laittaa.

Enkä sanokaan nyt mitään. En kirjoita tähän ainuttakaan adjektiivia, jonka voisi nähdä vastineena sille, miltä Kankimäen romaanin Naiset joita ajattelen öisin lukeminen tuntui. En kirjoita metaforia. En kirjoita tähän, että se romaani ei ole oikeastaan edes romaani vaan tietokirja ja päiväkirja, ilman rajaavaa luokkaa kirjallisuuden kaanonissa elävä jokin olemukseton; en kirjoita tähän myöskään mitään niistä Kankimäen kuvaamista ihmeellisistä sadan vuoden takaisista tutkimusmatkailijoista, joista itselleni suurimmaksi nousi kenties brittiläisen Mary Kingsleyn järkähtämätön katse ja hänen musta musliinileninkinsä (se vyötärö, se vyötärö!) tai Nellie Blyn pienen pieni nahkainen, kahden ja puolen kuukauden tarvittavat kätkevä matkakassi, jota kuvataan kirjassa banaalisti sanalla käsilaukku.

Enkä sano sitäkään, että tämä maailma on ollut täynnä naisia ja heidän erityisiä kohtaloitaan, aikakauden uhmaajia, normeille selkänsä kääntäneitä uskalikkoja, itsepäisiä, viisaita naisia, jotka sietivät kylmyyttä, epätietoisuutta ja -vakautta, tuntematonta, uhkaa ja viimaa, epämiellyttäviä (sää)olosuhteita aikakaudella ennen Gore-Texiä, sääkalvoja, untuvatakkeja, 50 kertoimen aurinkovoidetta, sellaisia naisia, jollaista ei edes minun varjostani saisi, minun joka rakastan sisätilojen tasaista lämpöä, torkkupeittoja ja paksuja villatakkeja ja jonka pakkaaminen kahdenkin päivän reissuun on hysteeristä kokopäivätyötä.

Rakas Mary,
     kun ajattelen sinua öisin, ajattelen erityisesti kaikkia niitä ihmiselämän perusasioita, joista sinun siellä viidakossa yksinäisenä naisena piti selviytyä: peseytymistä, syömistä, nukkumista, kosteaa kuumuutta, päänsärkyä, heikostusta, pelkoa.      Ajattelen, miltä minusta tuntuisi, jos kärsisin vaikka infernaalisesta malariamigreenistä, ja syötäväksi olisi vain kuoriaisenkoteloita ja keitettyä jokivettä. Tai jos sattuisin maineeltaan verenhimoisen fangheimon leiriin vaikka nyt sitten kuukautisten aikaan? (Mitä siteinä muuten käytettiin, puunlehtiäkö, vai pesitkö kangasrättejäsi yön tunteina siinä virtahepoja kuhisevassa joessa?) Entä alkaisiko korsettiani kiristää, jos makuupaikassani leijuisi puolimätien ihmiskäsien ja silmämunien haju? Tuntisinko paniikkia, kun viimeinen säilykepurkillinen savusilliä häämöttäisi? Tai jos tee olisi loppu, se rakas japanilainen genmaicha, jota ilman en koskaan matkusta minnekään, sillä sen tuttu tuoksu luo vieraissa olosuhteissa turvallisen, kodikkaan tunteen ja tyynnyttävän kuplan? (Kankimäen kuvitteellinen kirje Mary Kingsleylle, s. 233-234) 

En voi sanoa mitään, mikä kuvaisi Yönaisia niin kuten haluan minun sanoillani kirjaa kuvattavan, tai sitä värinää, minkä se sai sisälläni aikaan. Värinää, joka ei ole oikein lakannut vieläkään, ja jonka tunnistin edellisen kerran luettuani ruotsalaisen Bea Uusman Naparetken. En nyt kirjoita mitään siitä, miten viisaasti Kankimäki itse kirjoittaa, miten järkkymätön ja tyyni on hänen lauseensa, kaunis niin, että se puhaltaa Afrikan hiekat kasvoilleni, renessanssiajan naistaidemaalarien siveltimet omaan käteeni, tulee paperista ulos ja irti ja liimautuu ajatuksiini kiusallisen kärpäspaperin lailla, kiusallisen siksi, että rakastan kaikkea mitä Yönaisissa luen.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jota ajattelen öisin. Se on minun yökirjani. Kiitos Mia, että kirjoitit tämän kirjan meille kaikille, joilla on tuntematon tiedonjano, jano josta emme tienneet, ennen kuin sinä avasit hanan ja päästit ihmeelliset tarinat valumaan. Ja kiitos kaikille yönaisille, jotka ovat uskaltaneet silloinkin, kun kukaan ei ole heihin uskonut, tarjonnut auttavaa kättä.

(En koskaan pisteytä kirjoja, mutta jos niin tekisin, saisi tämä kirja viisi täydellistä kultaista tähteä.)