Rehellisen miehen usko

Marko Annala: Paasto

LIKE 2018
285 sivua
Lainattu kirjastosta

     Riisa on ikonin suojavaippa. Metallinen suojakuori. Maalauksen peitto. Rikkomatta riisaa ei voi olla varma mitä sen alta paljastuu. 

  Minun on aika riisua riisani ja katsoa.

Usko yhdistää ja usko toden totta erottaa. Sen mahti on valtava. Toisille usko on sisäinen voimavara, joka ruokkii arjessa jaksamista ja auttaa ylittämään matkalle sattuvat kuopat ja rotkotkin; toiset se pelastaa pahasta ja on viimeinen vastaus tuomion porteilla, ja joillekin usko voi olla parisuhteen laasti, jolla yhteinen jaettava muurataan.

Kuten Matias Törmälle, Paasto-romaanin tutkijana työskentelevälle päähenkilölle, joka 10 vuoden vähittäisen hiipumisen jälkeen joutuu kohtaamaan hetken, jolloin hän ymmärtää, ettei Jumala kenties enää olekaan hänelle pelastus vaan kriisin aihio. Matias pelkää tämän tunnustamista puolisolleen Marikalle, jolle usko on merkittävä osa minuutta kuten se on heidän parisuhdettaan. Jos Matias ei usko, voiko Marika enää uskoa häneen? Juuri ennen kuin Marika lähtee hyväntekeväisyystyöhön Etiopiaan kahdeksi kuukaudeksi, Matias nostaa kissan pöydälle ja samalla kääntää omassa elämässään uuden luvun. Uskosta luopumista seuraa ortodoksisen kirkkotekstiilien tutkijatyöstä ja uskonläheisistä luopuminen ja astuminen epävarmuuteen yrittäjänä. Mukana muutoksessa seuraavat jo jonkin aikaa vaivanneet selkäkivut ja niiden kroonistuminen. Kun Matias luopuu uskostaan, hän saa käteensä laahaavaa kävelytyyliä tukevan kepin: pakollinen selkäleikkaus on aiheuttanut toimintahäiriön toiseen jalkaan aivan kuin uskonsa jättäminen olisi jonkinasteista rampautumista.

Värityskirja-debyytillään loistanut muusikko ja rock-lyyrikko Marko Annala kirjoittaa helposti lähestyttävään tyyliin aiheesta, joka ei niitä kaikkein helpoimpia ole. Paastossa on nuoruuden kasvukivuista siirrytty aikuisuuden eksistentiaaliseen kolotukseen, eikä kirjoittamisen taito ole kadonnut Annalalta mihinkään. Hänen tekstinsä on kirkasta, kohti menevää ja mutkatonta – se kantaa mukanaan lukemisen iloa. Matiaksen kärsimys avaa ikkunoita niin parisuhteen arvoon ja rakkauden merkitykseen, mutta maisemina ovat myös kuolema ja läheisen menettäminen, kun Matias joutuu punnitsemaan tunteitaan rakkaan isoäitinsä Tyynen kuolinvuoteella. Ikuisia kirjallisuuden teemoja: miten oppia käsittelemään elämän lopullisuutta, miten oppia olemaan rakkailleen tässä ja nyt.

Vastauksia ei Annalalla ole sen paremmin kuin kellään muullakaan. Tai ehkä se on uskaltaminen. Uskaltaminen on lopulta se, mikä voi pelastaa ihmisen: se että uskaltaa sanoa ääneen, uskaltaa hypätä uuteen, uskaltaa muutokseen ja uskaltaa muuttua. Kun mitään emme mukaan täältä maan päältä saa, lähtekäämme edes niin, että olemme rakastaneet rehellisesti.

Matiaksen painiessa kriisinsä kimpussa lisää kerroksia epävarmuuteen tuo sattumalta työmatkalla hotellissa tavattu nuori nainen, jota Matias auttaa ikävässä tilanteessa ja kokee Tessa-tytössä jonkinlaisen enkelimäisen merkityksen. Toisaalta miestä kiehtoo puolta nuoremman tytön kauneus ja siloisuus; yhtäältä hän kokee tarvetta pelastaa toinen ihminen, mutta kömpelyyttään epäonnistuu siinä. En täysin allekirjoita, että Tessan tarina olisi ollut välttämätön koko romaanissa. Elämän suurissa risteyskohdissa kaikki vaihtoehdot voivat olla mahdollisia ja mieli harhailee yli tutun ja turvallisen; ehkä Matiaskin hapuilee Tessassa toisenlaisen rakkauden perään kuin vanhan parisuhteen, joka on juuri silloin koetuksella. Perusmaskuliininen asetelma: nuori nainen on pulassa ja vanhempi mies kokee naisessa valaistumisen kaltaisen ilmiön. Tämä oli asteen verran päälleliimatun tuntuinen muutoin eheässä romaanissa. Minulle olisi riittänyt Matiaksen uskonkamppailu sekä taiten kuvattu lapsenlapsen vilpitön suhde isoäitiin.

- Olenko mää nyt Tuomirintees?
    Pidän Tyynen käsiä omieni alla. Iho on niin ohutta, etten uskalla lainkaan puristaa. Kädet tuntuvat kuumilta.
    - Ei mummo, sinä olet nyt hoivakodissa.
    Silitän peukaloilla Tyynen kämmenselkää. Nahka väistyy sormieni alla kuin kreppipaperi.
    - Olenko mää nyt Tuomirintees?
    Tänään en vaikuttaisi saavan Tyyneä kanssani samaan aikaan. Tuomirinteellä ei kasva enää edes tuomia. Rinnekään se ei ole, sillä koko alue on tasoitettu turvetyömaaksi. Tyynen lapsuudenkodista ei ole jäljellä edes kivijalkaa. (s. 85)

Annalan eduksi on myös sanottava, ettei hän kirjoita autofiktiivistä debyyttiään uudestaan, vaan on Paastossa lähtenyt reilusti toiseen suuntaan, mikä on aina hyvä merkki. Voinemme siis odottaa Annalalta laatukirjallisuutta jatkossakin.