Nuoren Antin kärsimykset

Antti Rönkä: Nocturno 21:07
Gummerus, 2021
191 sivua
Lainattu kirjastosta

Jos Antti Röngän esikoinen Jalat ilmassa (2019) olikin paljas ja raadollisen rehellinen autofiktiivinen romaani, on tämä hänen toinen romaaninsa entistäkin avonaisempi haava, lähes maanisuuteen ulottuva tunnustuskirja.

Sen enempää menemättä kummankaan teoksen omaelämänkerralliseen elementtiin Nocturno 21:07 on kielellisesti kehittyneempi ja askeleen pidemmällä kuin esikoinen. Rönkä on vaihtanut kerronnan kolmanteen persoonaan. Ulkopuolelta päähenkilöä katsova kertoja onnistuu sukeltamaan nuoren miehen seksuaaliseen heräämiseen vavisuttavan intiimisti; Röngän kerronnanlahjat ovat viimeistään tällä romaanilla sinetöidyt. Hän tekee yksityisestä yleisen – kaunokirjallisuuden tehtävistä se kaikkein kiehtovin.

Minulle lukijana ei ole kiinnostavaa, tiirailenko nyt todella kirjailijan omaan nuoruuteen. Kiinnostavinta on se sanallinen intensiivisyys, millä kirjailija tarkastelee 13-vuotiaan pojan heräämistä siihen, että hänellä on pragmaattisten toimintojen ohella myös kemiallisesti toimiva kroppa. Hänellä on jokin sellainen outo voima, jota nimitetään seksuaalisuudeksi, ja tämä voima voi vaikuttaa tuhoavalta, likaiselta, kaiken kaikkiaan väärältä tavalta nuoren ihmisvartalon esiintymiselle.

Romaanin hieno nimi viittaa kriittiseen hetkeen, kun Antti-niminen poika saa ensimmäisen siemensyöksynsä eräänä iltana kello 21:07. Kelloradion siniset digitaalinumerot muistuttavat häntä siitä lähtien tapahtumasta, jota poika ei voi kontrolloida vaan joka on hänen ruumiinsa valinta. Mieleltään vielä kovin lapsi ei kykene käsittelemään tapahtunutta. Hän kuvittelee olevansa ainoa laatuaan, likainen runkkari ja paha ihminen, joka ei pysty estämään ruumiinsa vääränlaisia toimintoja. Hän on näin astunut yli sen väkivaltaisen rajan, jolta ei paluuta ole: aikuisuuden.

Nocturno jakaantuu kahteen aikatasoon: nuoruusvuosiin kotikylässä ja nykyhetkeen Helsingissä, kun päähenkilö on jo esikoisteoksensa julkaissut kirjailija. Epävarmuus ja ulkopuolisuus eivät ole karisseet Antista mihinkään. Hän on edelleen täysin hukassa olemisensa kanssa, kuin hänen ruumiinsa ja mielensä olisivat kaksi eri henkilöä, toisiinsa siamilaisina kaksosina kuitenkin yhteenliitetyt. Kun ruumis toimii, mieli ei haluaisi mukaan mutta irrottautuminen on mahdotonta. Kudokset pitävät tiukasti yhdessä.

Röngän kuvaama polaarisuus on hengästyttävää – ja totuudessaan surullista. En usko, että kenenkään meistä mieli on 25-vuotiaana täysin valmis, mittaansa hiottu paketti, vaan ikääntyminen tarkoittaa alituista identiteetin muutosta eläkepäiviin asti. Kyky tonkia identiteettiä on kuitenkin jokaisella erilainen. Röngän lahja on ehdottomasti valmius nähdä sekaisin olevan nuoren miehen sisälle. Tärkeintä ei ehkä olekaan vastaus, ongelman lopullinen ratkaiseminen vaan se, että ymmärtää persoonallisuuden olevan ikuinen ongelmien kimppu, laatikko täynnä moraalisia kysymyksiä, joiden parissa joutuu tappelemaan vuosikymmeniä. Se miten kirjailija Rönkä katsoo päähenkilöään Anttia on kaikessa raadollisuudessaan kaunista ja lempeää. Ja siksi riipaisevaa.

    Antti ei vastannut isälle mitään. Hän ei osannut vastata isälle mitään. Hän osasi hyvin harvoin vastata kellekään mitään. Hän vain käveli hiljaa, ja äiti ja isä ja siskokin kävelivät hiljaa, kenkien pohjat kuin hiekkapaperia raps raps, kunnes äiti sanoi että Antin pitäisi heiluttaa käsiään samalla kun hän käveli, muuten hän näyttäisi mielipuolelta, joka oli sitonut itseensä pommin. Sekin oli totta, juuri siltä Antti näytti, kun hän käveli sillä tavalla kädet tönkköinä. Hän alkoi heti heiluttaa käsiään, hän yritti heiluttaa oikein kunnolla, mutta sekin tuntui mielipuoliselta, vielä pelottavammalta kuin se, ettei heiluttanut ollenkaan. (s. 11)

Hyi helvetti Antti, runkkari, ovat päähenkilön ajatuksen varjoja, jotka toistuvat romaanissa alusta loppuun. Antti ei kykene käsittelemään halujaan edes nuorena aikuisena. Hän on itselleen ikuisesti vääränlainen ja huono. Tyttöystäviä on, mutta rakkaus on vaikea kamppailulaji, jos ei ensin rakasta itseään. Mistä kumpuaa Antin epävarmuus ja risaisuus? lukija kysyy. Miksi hän on toisinaan itselleen neroutta lähentelevä sankarihahmo ja yhtäkkiä sittenkin valmiina painumaan maanrakoon? Hän haaveilee tähteydestä bändissä, vaikkei edes kykene perustamaan bändiä. Ylikohostunut uskominen omiin kykyihinsä kaatuu hetkessä sosiaalisissa tilanteissa. Itseinho kääntyy väkivallaksi omaa minuutta kohtaan. Nuori Werther kärsii ja puhuu itsensä tappamisesta, mutta konkretian sijaan Antti yrittää tappaa sitä toista siamilaista itsessään.

Nocturno 21:07 on rehellinen mielen tonkimisromaani, mutta kaikessa surullisuudessaan toivoa löytyy. Kyllä sitä Antillekin on tarjolla, olen siitä varma.

    Hän jatkoi matkaansa, mutta säiliöt jäivät. Kaikki jäte joka niiden kautta on kulkenut. Pahvi, paperi ja metalli ja muovi. Jäte vaihtui säiliöissä niin kuin ihmisissä tunteet ja ajatukset. Tämä jatkuva liike, ikuinen alusta aloittaminen. Vain säiliöt pysyvät, ja nekin ruostuivat.
(s. 190)

***

Romaania on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirja vieköön.